Gradumasennus yrittää taas ottaa mua valtaansa. Eikö siitäkää paskasta pääse sitten niin ikinä eroon? Lakkaako kirveltämästä, loppuuko kateus, väheneekö itseinho ja ikävät sanat kallon sisällä? Suututtaa niin pirusti, että alkaa aina ahdistaa jos lukee/kuulee/näkee muiden graduhommia, jos niillä menee hyvin ja arvosana on hyvä ja gradu saa kiitosta ja kaikki on niin ihanaa ja kukkasia ja pirtelömukeja, kun se oma epäonnistuminen piirtyy silloin niin vahvasti sitä onnekasta menestymistä vasten. Miten joka helvetin ihminen jonka tunnen tekee hyvän, erittäin hyvän tai jopa loistavan työn, eihän se voi olla hitto edes mahdollista tilastollisestikaan, miten hiton hitossa niin voi olla. Että harmittaako se vielä vittu kymmenen vuoden päästäkin, jos joku väsää sen opinnäytetyönsä? Että mä sillonkin kiristelen hampaitani ja toivon EPÄONNISTUMISTA sille toiselle, että mä tosiaan toivon, että se toinenkin saisi huonon arvosanan, että sen työ olisi keskinkertainen ja ihan kiva vaan. Tosi karseeta.
Mun kuolemansyntini onkin kateus. Ilkeä ja kurttuinen.
Heilan kanssa juteltiin tästä meidän tilanteesta viime viikolla. Kummallakin on epämääräsen paha olo, muttei kumpikaan (tietenkään, sehän nyt olisi herran ihme jos se sais jotain tehtyä, kerran en minäkään jaksa viiti uskalla mitä lie) oikeen tiedä mitä tekisi. Että erotaanko vai ei. Mistä senkin sitten tietää, kai se on vaan erottava jos ei oikeen keksi syytä olla yhdessäkään. Vaikkei ole syytä erotakaan, kai sen kummemmin, mitä nyt haikailu vihreämmille laitumille, mutta sitä nyt tulee aina ja kaikille ja kaikkien kanssa. Ei kukaan voi päätään vaan yhdellä ihmisellä täyttää, ja mikä ehkä tärkeintä, ei missään nimessä pitäisi eikä olisi syytä niin tehdäkään. Ei maailmaa saa sulkea itsensä ulkopuolelle.
Joten mikään ei etene, ei millään saralla. Tällastako tämä elämä sitten vaan on? Ensin töihin, sitten työjuttuja, ihmisten kohtaamista, työmatkoja, lounaita ja taas lounaita, kahvihuoneessa lehden lukua, sitten kotiin ja sohvalle tai petiin päiväunille, kissoille ruokaa ja taas ruokaa, televisiosta värivalojen loistetta huutoa ja käsittämättömiä kasvoja. Vaihtoehdot: kapakkaan, nukkumaan, jonnekin olemaan, kirjaa lukemaan. Haaveilua haaveista, siitä että olisi haaveita, siitä että tämä tyhjyys täytyisi edes joskus edes jollakin, että edes joskus haluaisi jotakin ja mielellään muutoin kuin menettämisen tuskan kourissa.
Taidan lotota lauantaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti