Ahistaa taas niin ettei tiiä miten päin olisi. Syykin on selvä, mitäs menin ryypiskelemään eilen. Ja niin hyvin kun tää viikko on kaikkineen muuten menny, selvänä ja skarppina, ja sitten tulee perjantai ja mä päätän pistää romuksi koko projektin. Vaikka sen tietää, että tää nyt on vaan taas tätä, tää on se alkoholimasennus ja tää menee iha satavarmana ohi, niin se ei lohduta mitenkään päin. Miks vitun vittu piti mennä juomaan sitä saatanan liotinta, oonhan mä se polun jo moneen kertaan eestaas tallannu ja kieli vyön alla juossu ku mikäkin hullu.
Ohimennen näin Jänön eilen, sydän pamppaili ja silmät haikaili, mutta ei se jääny mun ja M:n seuraan sitten kuitenkaan, meni jonnekin toisaalle. Vittu kun ärsytti, saatanan mulkku, miks se on tollanen ja niin estyny ja eristäytyny, miksei se jää mun seuraan ja tee jotain, miks se pyörii vaan omaa tuttuu ympyräänsä sekin. Heila tuli myöhemmin seuraavaan kapakkaan ja Kirjailijakin eksy kadun toiselta puolelta (missä se oli varmaan pummaamassa rahaa joltakin raukalta, eihä sillä itellään oo eikä kai mistään tuukaan) myöskin seuraan. Se oli taas ärsyttävän ylimielisellä tuulella - osaa kaiken, tietää kaiken, on kaikkein paras ja pystyy kaikkeen, vittu väitöskirjat ja professuurit lähestulkoon käden ulottuvilla in my ass - että ei jääny ikävä kun se tajus itekin jossain vaiheessa lähtee kotionsa laskemaan pois liiallista urpokänniään. Siltä alkaa taas unohtuun se, ettei ne muut ihmiset ookaan idioottei, se lipsuu taas siihen kusipääkäytökseensä. Juntti.
Tai ehkä mä vaan ärsyynnyn liian helposti, ehkä tää mun junnaaminen saa muiden käytöksen tuntuun väärältä ja typerältä, vaikka tosissaan kai se oma käytös olis se, mitä pitäs lähemmin tarkastella.
Mun pitäs mennä töihin kohta, mä en halua enkä jaksa eikä mua kiinnosta, mutta sovittu mikä sovittu. Otin rauhottavan, kai se siitä, ei se oo kun lyhyt keikka ja sit voi tulla takasin sotkuseen kämppään jumittaan ja murehtiin ja märehtiin tätä elämää. Kattoo vaikka jotakin ohjelmaa tai elokuvaa, syyä jotakin hyvää ja pitää pehmosiiliä sylissä. Harmi vaan että oksettaa ja kuvottaa kaikki, sotkut ruuat juomat leffat ikkunat jopa piru kissatkin välillä (vaikka kissat on ainoa aidosti pelkästään positiivinen asia mun elämässä, ehkä ainoo hyvä päätös ja nimenomaan päätös jonka oon tehny, eikä kissat sillonkaan kun ne ärsyttää ärsytä ikinä oikeasti) ja mä vaan haluisin että tää olo loppuu. Tai että mä loppuisin. En mä haluu kuolla, mutta kun en mä jaksais elääkään.
En tiä auttasko, jos alkas hokeen positiivisia mantroja itelleen. Että joka aamu vessassa toistais vaikka "mä oo hyvä, mä oon kaunis, musta tuntuu hyvältä" kun kattos itteensä peilistä, niin pikkuhiljaa siitä tulis automaatio jokaselle päivälle ja mä uskoisin siihen, se ei ois enää vaan mantraa. Masentaa ajatuskin jotenki niin paljon, että halusin juosta Alkoon ostaan viskiä ja tissuttaa sitä koko loppuelämäni. Joka sillä menolla varmaan olisikin aika lyhyt. Mut siinäpä se jippo onkin, mun aivot pitää epätoivosesti kiinni totutusta ja turvallisesta maailmastaan, mä oon ja tunnen ja teen just sitä mihin oon tottunu, ja sen muuttaminen ei oo helppoa eikä tapahdu itsekseen. Eihän mulla oo mitään syytä inhota itteeni, ei mulla oo mitään syytä roikkua depressiossa ja ahdistuksessa ja pitää kiinni jostain helvetin riivajaisista (vainolaisista, se on sana joka itsessään pelottaa mua tosi paljon), kun asiat vois olla toisinkin. Siks mä vihaan kanssahulluja ja muita masistelijoita, puolet koko hommasta kun on vaan itse aiheutettua kärsimystä, kun antaa luvan itelleen jäädä roikkumaan siihen tuttuun tilaan ja voimattomuuteen. Kiertää sitä omaa ympyräänsä päivästä toiseen, luuppaa ja buustaa niitä tunteitaan satakertasiksi.
Hiljalleen selän kireys ja pään kivistys alkaa tasaantuu mukavan välinpitämättömyyden ja pehmeyden alle, sen tuntee jo, ihan kun otsan rypyt olis pyyhitty pois jonnekin kauas ja silmäkulmien painumat sulanu osaksi limbistä järjestelmää . Kohta mä tästä nousen ja puen ja kampaan naaman ja lähden töihin, hymyilen ja juttelen ja toimin niin kuin ihan oikea ihminen (kohta minäkin olen oikea ihminen), enkä mielessäni toivota kaikkia helvettiin.Voi luoja kun mä rakastan päihteitä. Mun elämäni ainoa rakkaussuhde?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti