Oon sikäli tärkee kulttuuripersoona, että saan aika paljon kutsuja erilaisiin tämän kaupungin ja monen muun tahon järjestämiin kinkereihin. Yhdet tällaset kinkerit oli vähän aikaa sitten, kumosin alkumaljoja sellasta tahtia, että olin täysin päissäni jo joskus ilta seittemältä. Pari alkujännitykseen juotua viskiä autto kyllä asiaa, kiitos Naapurin, jota treffasin ennen bileisiin lähtemistä. Tai bileet ja bileet, pukukansa siellä karkeloi viinilasit tassuissa, minä könysin pitkin tarjoilupöytiä viinit nassussa. Hihhiih.
Jatkettiin työkavereitten kanssa fiinin kalliiseen Aikuisten Kapakkaan ottamaan parit, yhdellä niistä oli tosi ihana ulkomaalainen hanikultsi mukana, se teki meille taikatemppuja ja viihdytti muutenkin. Salaa vähän kuolasin sen perään, toisen onni on ihanampi tietenkin, kun sen toisetkin huomaa. No lähin siitä sitten kuitenkin jo tosi ajoissa, ennen puoltayötä tallaamaan kotia kohti, mutta aattelin huviksi ja haitaksi katsastaa miltä meno näyttää kantakapakissa valomerkin jälkeen.
Se näytti Pörröpäältä.
Valomerkkihän ei aina tarkoita suinkaan sitä, etteikö alkoholia voisi vielä saada, ja pörröinen pupuseni se tykkää juottaa minulle milloin mitäkin, joten shotin nappasin nassuun ja kyseisen kollin kainalooni, se kun pyysi mukaansa kotiansa käymään. Siellä juotiin vodkaa ja kaljaa, poltettiin tupakkia ja kuunneltiin jotakin mitä nyt lienee musiikkia, ja seuraavan kerran kun havahduin, niin tämä kaveri oli lähestulkoon rystysiään myöten mun sisällä. Voi huhhuh.
No olihan se aika ihanaa ja hauskaa, Pörris on kuitenkin sellainen spesiaali-ihastus, jonka näkeminen (saati tällanen kokeminen) ilahduttaa yleensä aina. Heräsin aamulla vaatteitta sen vierestä, se nukku pienellä kerällä viltin sisällä niin söpösti, että sydäntä särki kattoo sen unista liikehdintää ja miettiä, että tästä mä lähden ihan justiinsa pois, mä en voi jäädä vaikka haluaisinkin, ja voi että mä niin halusin jäädä. Mä olisin tahtonu, että me oltais voitu herätä siitä kippurasta yhdessä, käärii savukkeet ja kattoo kattojen ylle nousevaa aurinkoa (voi että se paistaa kirkkaasti pitkästä aikaa, tää jatkuva sateisuus tekee siitä niin harvinaista herkkua, että mä en osaa oikeen keskittyy ees muuhun kun pölypilvien tanssiin näppäimistöllä), ja ehkä hakee jokunen olut lievittämään joko liian raskasta krapulaa tai muuten kolhiintunutta henkistä puolta.
Ei tosin Kattimatista enää, Pörröpäähän ei enää asu sen vieressä.
Niin kun oon sanunu useemman kerran jo aikasemminkin, niin aamut sen pojan kanssa, tai kai se pitää myöntää että miehestähän tässä on kyse, ei se nyt ihan toista kymmentään tai edes kolmattaan käy, kyllä se menee jo neljännen puolelle, ja sinnehän mäkin oon siirymässä ihan vaan muutaman vuoden päästä voi apua, ikäkriisi on ihan toden todella iskemässä päälle, tai iskenytkin jo, siitäkin puhuttiin yöllä yhdessä - Pörröisen poikakin kun on jo kymmenen vuotta vanha. Minne se kaikki aika katosi, sehän oli ihan justiinsa vasta parivuotias. Mutta se mitä olin sanomassa ennen harhautumista jälkipolven poluille oli se, että ne aamut mitkä oon sen miehen kanssa viettäny, on ollu monella tapaa parhaita mun elämässäni, se kaihoisuuden ja rikkinäisyyden tunnelma on aivan vertaansa vailla olevan kipeen kaunista, niin herkkää, että kun mä sitten laitoin tossuja jalkaan ja suljin oven perässäni ajaen hissillä vilisevän kadun ja kaupungin sykkeeseen (helvetti kun ihmiset on aikaseen liikkeellä), niin mä en olis mitään halunnu niin paljon kun palata sen viereen takasin kippuralle viltin alle pakenemaan sitä kaikkea pois.
Ja kyllä mä tiedän senkin, että tämä oli taas yksittäisen ainutlaatuinen kohtaaminen, emmä voi soittaa tän työpäivän jälkeen sille että moi murunen, voinko palata sun viereen. Ei se vaan toimi niin, eikä sen kai pidäkään, poislähteminen oli valinta vaikkakin pakon sanelema sellainen. Mä luultavasti nään sen seuraavan kerran viikon, parin, kuukauden päästä, sillon se moikkaa ja ehkä vinkkaa silmää, ehkä istuu toiseen pöytään tyttöystävänsä kanssa tai pyrkii välttämään kontaktia kokonansa, tai on niin kun ennenkin eli ei sen kummemmin, kuten en minäkään. Eihän me mitään eilisen tuttuja olla.
Lisäksi mä haisen niin paljon tupakalta, että haistan sen itekin, ja mua hävettää olla täällä näiden ihmisten keskellä kun vainottaa mitä ne huomaa tästä olotilasta, tai näkyyköhän se kaikille jo päällekin päin mitä mä oon tehny, missä mä oon ollu ja kenen kanssa, miten mä oon taas ryypänny aamuyöhön välittämättä seuraavan päivän velvotteista tuon taivaallista kun kerran päätetyötä teen. Pitäisköhän mun mennä kauppaan ostaan uus paita. Mähän sen voisin tehdä, mähän saan kuukausipalkkaa niin kun muutkin aikuiset, ihan oikeeta palkkaa jolla voi noin vaan ostaa poksista keikkaa matkan tai paidan tai vaikka kengät jos siltä tuntuu, eikä tili itke hoosiannaa seuraavaa puolta vuotta ollenkaan. Missä vaiheessa mä lipsahdin tällaseen elämään, ja unohdin muuttaa muunkin elämän tätä vastaavaksi? Miten parhaat asiat elämässä sotii niin rajusti yhteen muiden normien ja vaatimusten kanssa, ja miten aina sitä joutuu poistumaan niistä tilanteista, jossa todellisuudessa oikeasti haluaisi olla vaan sen takia, että joku velvote velvottaa toisaalle.
Koska mä niin haluaisin takasin sen viereen sinne peitteiden sisään, mä haluaisin istuu sen vieressä surullisena ja hiljasena aamuna, ja katsoo kattojen ylitse kaupungin vilinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti