Kävin eilen moikkaamassa taas Beetä, piti vaan tosissaan piipahtaa ihan pikasesti ja lähtee sitten kotia katteleen vaikka telkkaria tai esimerkiksi nukkumaan, koska nukkuminen olis joskus tosi hyvä juttu (jos vaan sais sitä unta, se on piilotellu taas viikkoja eikä enää oo minkäänlaisia nukahtamislääkkeitä jäljellä ja reseptilläkin vaan melatoniinia, joka sinänsä parantaa kyllä unen laatua mutta eihän se hitto vie auta nukahtamiseen niin päin mitenkään ja on vielä niin pirun kallistakin että turha ajatellakaan ostavansa sitä nyt).
Kävi kuitenkin niin, että lähettiin Been kanssa kapakkiin ja kun mulla ei ollu eikä ole sitä rahaa niin kummasti jonkinlainen putkimies innostu tarjoomaan olutta, polvistumaan mun eteen ja kertomaan koirafantasioistaan puoleksi illaksi, jonka jälkeen jostain syystä jokanen tiskille asti ehtiny miehenpuolikas tarjos mulle juoman. Raha, sen puute tai liiallinen omistaminen ei koskaan millään tavalla estä, edesauta tai rajota kuppiloissa hillumista, sillä tekevä ehtii ja jos ei mitään etsikään niin edestään silti löytää. Kolme oluttuoppia esimerksi jossain vaiheessa sekä keltapaitaisen nilkin jonka kanssa puhuttiin ammatillisesta kasvusta ja kulttuurisesta jatkumosta yhteiskunnan kantavana tekijänä ja syrjäytymisen ehkäisijänä. Kaksi neroa yhdessä tuottaa vaan viisaita sanoja ja hillitöntä skeidaa. Humalaanhan se sitten johti tällä konseptilla ja ilta päätty parkkipaikalla läähättämiseen sisään-ulos-sisään-ulos kuola valuu kyrpä suuhun niele niele niele kiitos ja moikkaillaan.
Että sellasta sitten tällä kertaa taas, rairai raikuli raikaa. Vaikee taas sanoa kuinka vaikee olo kelläkin tämän jälkeen on, ittee ei niin hirveesti paina mutta katumus on sellanen juttu joka monesti tulee viiveellä ja jälkeenpäin, siinä vaiheessa kun ei enää virnuiluta ja hymyilytä entisajan toiminnot vaan tunnelma on lähinnä vaivaantuneen kiusallinen. Joskin on tuokin elin suussa käyny ennenkin, ja johan tässä on koko kesä kärtetty uusintaa (enkä minä ole edes ollut se suurin kärttäjä, ehei en suinkaan enkä tällä kertaa todellakaan), eli shame on him joka tästä tunnontuskia itselleen ottaa. Piruuttani käväsen virnuilemassa vielä joutessani, kokeilemassa kepillä jäätä ja tunnustelemassa hiusrajaan asti punastuvia mielialoja.
Sielu halajaa pois, vapaille laitumille kirmailemaan, kuljeskelemaan pöpelikköön ja lähiöihin katoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti