Kaiken tempomisen keskellä unohtuu välillä, kuinka tasaisista hyvistä terveistä asioista elämä kuitenkin koostuu suurimmaksi osaksi. Minä käyn uimassa aamuisin, minä jaksan herätä joka pirun arkiaamu 5.30 piippiippiip, kello kiinni pese hampaat vaatteet päälle äkkiä ulos odota bussia. Joka aamu nouseminen on vaikeaa, muttei niin vaikeaa kuin sinä vuonna, jolloin aamuisin jouduin heräämään vähintään puoli tuntia aiemmin kuin olisi tarvinnut, jotta varmasti ehdin itkeä tarpeekseni ennen kuin oli pakko lähteä töihin. Kuinka piipussa sitä ihminen voikaan olla, ja kuinka paljon silti tehdä ja suorittaa, mekaanisesti rutiinista toiseen, tehtävästä tehtävään ja rastilta toiselle. Suorittamista se kai olikin, mutta oliko se jotenkin erilaista suorittamista kuin tämä nykyinen. Enhän minä nytkään ilokseni siellä uimassa käy, enkä töissäni, mutta toisen tekeminen tukee toista, ja jossain takaraivossa tykyttää että on pakko jaksaa.
Sillä kyllä päivä sujuu kevyemmin sen uimisen jälkeen, kyllä se käynnistää jonkinlaisen rytmin ja temmon, joka kantaa jonnekin kello kahden korville, jolloin iltapäivän kahvitauon puheensorina turruttaa siihen arkipäiväisyyden kudelmaansa imien virkeyden ja jaksamisen hiljalleen mukaansa, ja jättää odottamaan kotiinpääsyä. Eikä kotona odota mikään, minä en jaksa sitten enää mitään. Minun rutiinini ja jaksamiseni rajoittuu tähän työpäivään, sen jälkeen on sohvan muotoinen musta aukko, johon laskeudun ja jossa värivalojen ja särisevien äänien kohina tainnuttaa lopulta levottomaan uneen.
Eli en minä joka päivä kapakassa hyppää, joskus olen pitkäänkin pois ja kuljen koti-työ-koti-työ-viikonloppu-koti-työ rataani niin kuin satelliitti omaa yksityistä kiertoansa planeettansa ympäri. En poikkea radalta enkä horjahda, en suo katsettakaan houkutuksille enkä peloilleni, minä täsmäkuljen ja suoritan.
Kunnes sitten tulee se päivä, jolloin kesken kaiken bussimatkan värit näyttävät yhtäkkiä kirkkaammilta ja ilma tuntuu kirpeämmältä, pää nousee ammeen pohjalta veden pinnan päälle, ja kaikujen ja äänien kenttä onkin tuhansia asteita syvempi ja vivahteikkaampi kun mitä muistinkaan, ja jokainen ohi vilahtava ihminen (katu, auto, kauppa, kahvila) on valtava mahdollisuus johonkin, ihan kuin lupaus jostakin. Sellaisena päivänä rutiini menee rikki, bussista noustuani en suuntaakaan kotiin tai töihin, en mene kauppaan enkä kioskille, uimahallin seinät kumisevat tyhjyyttään ilman minua eikä herätyskelloa viritä kukaan soittamaan aamuksi. Minä astun suoraan siihen kaiken pinnan alla sykkivään virtaan joka huutaa ja vie mukaansa, jalat vievät sinne itsestään enkä minä vastustele, sillä miten niin kiihkeän kiinnostavassa maailmassa aikaansa voisi käyttää hetkeäkään niihin arkisiin ja rutiininomaisiin asioihin joiden taustalla pakko tykyttää punaisena suonena aivokoppaa vasten.
Tällä hetkellä olen jossakin välimaastossa. En vielä pinnan alla, mutta en päälläkään. Tuntuu, että jossain lantion seudulla on kypsymässä päätös ja muutos, ja minä seuraan sitä vielä arkana, sillä itseeni olen pettynyt elämässäni eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti