Tympii niin helvetisti. Tavallaan olo on ihan ok, tavallaan tuntuu siltä, että sisällä joku kirkuu aina vaan kovempaa ja käskee että lähe lähe lähe nyt lähe jo minne vaan kunhan et jää siihen istumaan, lähe baariin tai pois, missä vaan on ihan varmasti parempi, ihan varmasti nurkan takana on jotakin kunhan vaan lähet.
Mutta mä istun tässä kuitenkin kiltisti vielä yks kaks kolme viiskytkahdeksan minuuttia ja sen jälkeen meen nätisti kauppaan ja kotiin ja imuroin, enkä anna huomiota sille kuinka väärältä se tuntuu. Koska mitä muutakaan voisin tehdä? Totella ja mennä? Lähtee kapakkaan ja radalle tai soitella tutut ja tuntemattomat lävitte, ettii uusia ihmisiä ja päihtyä, ja huomenna olla entistä ahdistuneempi? Pitää lomaa (itsestäni?) ja käyttää sen olemalla mahdollisimman kaukana selväpäisyydestä palatakseni taas vaan minne? Tänne takasin, samaan kuvioon, samoihin juttuihin ja just siihen arkiseen arkeen joka ei ole ikinä hyvää eikä kivaa eikä edes siedettävää vaikka siedettävä se on, koska missään ei oo kuitenkaan lopulta sen paremmin tai huonommin, missään ei ole mitään.
Ja mä mietin ja pyörittelen josko soittaisin Baarimikolle, josko menisin käymään sen luona, josko joisin ihan vaan vähän, josko vielä kerran lipsahtaisin sen kanssa. Että auttaisko se, haluaisko se vielä mua tai haluaisinko minä sitä lopulta todella jos saisin, vielä kerranko - tai kaks tai viis - se riisuis housunsa mun edessä tai minä sen tarjoten ja tarjoutuen, hätäsesti pikasesti nurkan takana piilossa kun mikäkin nilkki. Että saisko se jotenkin ravisteltua mut irti tästä kasvavasta pakokauhusta ja samanaikasesta huikasevasta tyhjyydestä ja tylsyydestä, palauttasko sen keho hiki huohotus mut lähemmäs tätä maailmaa edes hekuman tai katumuksen voimalla.
Ja minuutit kuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti