Depressio

Depressio se hiipi kimppuun sitten taas. Tuntuu, että tää olo on kestäny kuukausia, ehkä vuosia, vaikka vilkasu kalenteriin todentaa, ettei kyseessä oikeasti voi olla kun päiviä, ei edes viikkoja. Kaikki näyttää harmaalta ja tympeältä, eikä mikään innosta, hymyilytä tai tuota mitään tyydytystä. Aamulla itkettää herätä, illalla itketää ajatella seuraavaa päivää, päivisin pilvet liikkuu liian hitaasti.

Kenenkään kanssa ei oo hyvä olla. Mulla ei oo mitään sanottavaa, mä en halua kertoa kuulumisiani - ei mulle kuulu mitään, mulle kuuluu ihan hyvää kiitos, ihan sitä normaalia, eipä ihmeempää - enkä mä halua jutella sen enempää itestäni. Mutten mä halua kuulla kenenkään muittenkaan kuulumisia - ai kävit siellä, no vau, kerro lisää, no miten se nyt silleen teki voi vitsi, no hieno juttu tosi kiinnostavaa ahaa aivan. Mutta niin on helpoin olla ihmisten kanssa, kertokoon kuulumisiaan ne, joille jotakin kuuluu ja minä hymyilen ja nyökkään, yritän kuunnella (mutten kuule mitään) ja ehkä kommentoidakin, vaikka yksinäisiin lauseisiin ne kommentit kuitenkin jää koska en saa mistään kiinni niin paljoa, että saisin sidottua lauseet virkkeiksi ja virkkeet keskusteluiksi.

Enkä minä jaksa toisaalta osallistua mihinkään keskusteluihinkaan. Kaikki aiheet inhottaa ja ahistaa, emmä halua puhua en opinnoista en jatkotutkimuksesta tai töistä, en tieteestä taiteesta maailmasta enkä varsinkaan politiikasta. Mä en jaksa, en halua, mun päässä on vaan tyhjää limaa joka liikkuu helvetin hitaasti paikasta toiseen eikä tuo mukanaan mitään muuta ajatusta kun voi kumpa olisin kuollut.

Mua ei huvita, mä en haluu nousta ylös mutten mä halua maata sängyssäkään, mä en halua lähtee kotoa pois mutta kun en minä halua olla kotonakaan, ei töissä, en kenenkään luona kylässä, en puistossa enkä kapakassa. Missään ei ole hyvä.

Ja mun on niin vaikea uskoo, että huomenna vois olla parempi päivä.