Ohitus

Päätin, että nyt se on ohi. Minulla särkyy tässä sydän, mä en pysty tähän enää. Niinhän näitä päätöksiä elämässä tulee menee tulee menee, mutta nyt tunnen, etten voi palata, en voi nähdä, en voi löytää jotakin puolivälin kompromissia tässä. Sellaista ei ole olemassakaan kun tilanne on joko tai, en minä pysty olemaan sille vaan kaveri joten what's the point. Mun täytyy päästää irti, luovuttaa, uskoa mitä minulle sanotaan.

Se surettaa ja itkettää ihan kamalasti. Tuntuu, että olen ontto runko, sisältä tyhjä ja mieleltäni turta, harmittaa niin vietävästi etten tiedä mitä tekisin. Käpertyisin sänkyyn. On niin kauhean vaikeaa olla töissä, kun tuntuu että sydän on säpäleenä. Mitenhän ne ihmiset jaksaa, jolta kumppani kuolee? Tai lapsi? Tai ne, joilla avioero on päällä ja työt tehtävänä, arki elettävänä? Mitenhän sitä itse on jaksanut, kun on eronnut? Miten arkipäivän pitäisi vain jatkaa rullaamistaan toimien jatkumistaan elämän kulkemistaan vaikka sisuskaluja revitään rikki teräspihdeillä. Kriisi. Henkistä tuskaa. Sydänsuruja ja toteutumattomien haaveiden riekaleiden puristamista sylissä. En osaa vielä päästää irti, kaikki nostaa palan kurkkuun ja tuntuu, että tukahdun. Minulla on niin kauhean kova ikävä, emmin, mutten enää tarmokkaasti. Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa, kyllä minä sen tiedän. Tietäisimpä vielä miten se sille sanoa, miten muotoilen tämän kun en halua tätä tehdä, en halua lähteä pois, mutta kun en voi jäädä enää hetkeksikään. Entä jos se ei ymmärrä? Tai pahinta, se tyytyy päätökseeni, kunnioittaa ja hyväksyy sen ymmärsi tai ei, niinhän minäkin tekisin, harmittelisin ja siirtyisin eteenpäin, ei toista tarvitse tajuta hyväksyäkseen toisen sanoman, uskoakseen toista.

Itkettää. Minä olen kokeillut kaikkea, mikähän nyt olisi paras vaihtoehto. Pelkuri minussa sanoo että älä tee mitään, älä vastaa mihinkään, laita korkeintaan selittävä tekstiviesti sitten jos se jotakin kysyy. Sisäinen sankaritar sanoo että suoraselkäistä olisi kohdata kasvotusten, mutten tiedä mitä mitaleja siitäkään sankaruudesta saisi, ei maailma ole reiluuskerho jossa rehti ja reipas diplomilla palkitaan. Olisiko joskus aika suojata myös itseään ja sisintään, miksi antautua tahallaan vaikeaan ja murheelliseen kohtaamiseen. Ymmärrän niitä, jotka vain katoavat, kaikki sikseen, selittäminen ja purkaminen voi olla liian iso pala haukattavaksi.

Ja enhän minä minnekään katoa. Täällä minä olen ja tänne jään. Vuoden, kahden päästä ehkä moikataan kadulla ohi kulkiessamme. Ajatteleeko se minua koskaa, jätinkö minä mitään jälkeä sen ihmisen elämään? Oliko minulla milloinkaan mitään väliä.