Naurattaa, mä kuuntelen heti aamutuimaan Pekka Ruuskaa kuinka mä haluun sun elämään ja aamukahvipöytään ja pyykkipäivään enkä olla vain öinen soitto kuppilasta jostain joka tuntuu erityisen hyvin iskevän juuri minuun ja tähän ja kaikkeen. Bassokuvio on erityisen miellyttävä, pom-pom-pompeli-pom, hytkyn tuolillani ja toivon, ettei ihan vielä kukaan muu jaksaisi tulla töihin jotta saisin luupata tätä kerran kaksi ainakin uudelleen ja uudelleen . Murmelin veli teki joskus Pekka Ruuskasta kivan pienen rallattelubiisin, joka koostui kai lähinnä solvauksista ja muutamasta voimasoinnusta. Ei tullut levytyssopimusta, siitä kimmoke pilkkalaulannalle.
Viikonloppu vilahti ohi kuin huomaamatta päihteiden kanssa tulskatessa, ratkaisin luita nakertavan kylmän ja ikävän perinteisin pilveä ja opiaatteja -konstein, joten kaikki oli vallan miellyttävän pehmeää ja utuista, ei paljon paina harteita ei. Maisterin kanssa käytiin lähiöseikkailuilla, me harrastetaan niitä, kyllä oma kotipaikkansa pitäisi jokaisen ottaa haltuun niin, että on edes etäinen käsitys siitä mitä missäkin on. Me tietysti keskitytään etenkin kapakoihin, koska tässä elämässä ne muodostavat hyvin merkittävän maantieteellisen hahmotuskentän. Pidän erilaisista "minun kaupunkini" -kiertelyistä, jokaisella on ne omat tarinansa ja kadunkulmat joissa on enemmän kuin päältä päin näyttää, kaikille kertyy historiaa ja muistoja ja paikkasidonnaisia kokemuksia jotka voi asettaa kaupunkinsa mittakaavaan. Minun kaupunkini on ihana, Ruuskan Pekeä siteeratakseni toivon tosin tietenkin ettei minusta tulisi tänne vain ne kasvot vilinässä jotka nostavat ehkä vaivalloisen hymyn K:n huulille jos sitäkään, jos se edes muistaa mikä ja kuka minä oikein olin.
Ex-Heila tosin sanoo, että epätoivo näkyy siitä päälle päin, ettei mun tarvi arvuutella merkkasinko minä sille mitään kun kipu huutaa kaiken lävitse aivan selvästi. Ehkä mä voin uskoa sen, ehkä mä myös tajuan, ettei K vielä välttämättä ymmärrä tämän tosiaan olleen tässä ja miksipä ymmärtäisikään, onhan se aina ennenkin saanut mut palaamaan ja juoksemaan perässään. Tällä kertaa enää ei, ja kaikesta luopuminen tuo minulle yllättävää helpotusta, mä olen tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kaikkeni ja se sain olla minä, joka laittoi pisteen sille kaikelle, mä en odottanut siihen iltaan saakka kun löytyy joku toinen ja minun pitää itkien tarpoa ui-ui-ui koko pitkä matka kotiin saakka eihei ei, mä otin ohjat käteeni ja vihelsin pelin poikki. Se tuntuu hyvältä, altavastaajasta voittajaksi. Tosin jos voittajan malja on näin makea niin taidanpa jättää tulevaisuudessa väliin kaikenlaiset kisailut.
Eli olisiko se sitten taas aika lähteä kevyiden seksiseikkailuiden maailmaan, miksi mä en näin vanhana vieläkään (vai enää?) osaa sitä hommaa tuosta noin vaan, miten sen flown saikaan päälle. Pelottaa alkaako mun parasta ennen -päivämääräni olla jo ummessa, missä vaiheessa oonkin vaan se epätoivoinen vanha nainen jonka joka liikkeestä huokuu kaipuu toisen iholle mutta jota kaikki karttaa vai tuleeko musta sellasta ensinkään, mies kun vanhenee tulee siitä charmikas, nainen kun vanhenee tulee siitä luuska. Tasan ei käy.
En tahdo olla sivu
sun päiväkirjassasi
sun villeiltä vuosiltasi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti