Paikallaan

On sietämättömän kylmä ja aamusta asti on ollut apea olo. Kuljen varjona paikasta toiseen, ei nouse hymynkaare suupieleen vaikka kuinka yrittäisin, ei ole mitään eikä ketään mitä odottaa. Miten tämä päivä voi olla näin pitkä, mihin nämä tunnit voisi käyttää, mitä voisi tehdä ja minne voisi mennä, kun kaikki tämä murheellisuus on sisältäni kotoisin, syytä vailla olevaa, tarpeetonta ja turhaa mutta väkisin mukana roikkuvaa, voiko sitä millään karkoittaa tai missään päästä karkuun? Tekee mieli kuunnella klassista musiikkia. Siitä tulee aina itsemurha mieleen, sillä varmasti jokaisen elokuvankatsojan mieleen on piirretty kohtaus jossa joku, ehkä nuori tai nuorehko tai miksei voisi olla vanhakin, asettuu kylpyammeeseen kaakeleiden keskelle, kylmää ja lämmintä sekaisin, kynttilöitä, vesi on ainakin kuumaa ja taustalla soi klassinen musiikki kun ranteet avataan ja vesi värjääntyy punaisella. Ei kai kukaan noin itsemurhaa tee, aika kliseista, mistä tuo kuvasto on elokuviin omittu, ja lopulta sillä ei ole väliä sillä oli mistä vain niin se puskee vääjäämättä mieleen tietystä äänimaisemasta. Itsemurhata en itseäni aikonut ja jos aikoisinkin en ainakaan tuolla tavalla (M sanoi, ettei normaali ihminen mieti itsensä murhailemista, että se on itsessään jo merkki jostakin aivoradan kipuilusta. Itse olen miettynyt vaihtoehtoja vuosikausia ja nykyisin pelkään etenkin vanhuutta ja avuttomuutta, jos oman käden oikeuskin viedään pois jääkö jäljelle enää mitään. Aktiivisen toteuttamisen sijastahan itsemurhan ajatteleminen on ennen kaikkea elämänhallinnan keino, kaiken kaaoksen keskellä jonkinlainen ikävähkö turva-ajatus siitä, että edes tätä minä voin hallita, että edes johonkin minullakin on sanani sanottavana, että tehkää mitä vaan rääkätkää miten vaan potkikoon Kela Sossu Opisto Työ Ystävä Vihollinen Elämä päähän miten paljon vaan niin tämän minä sentään päätän itse tätä te ette minulta vie pois. Ehkä M on oikeassa, ei kai tällaisia pitäisi pohtia jos kaikki on ihan kohdallaan, ehkä olisi syytä miettiä elämänhallintastrategiansa uudelleen), mutta masentavan maanantaini keskellä kaikki itsesäälinen tuntuu hyvältä ajatukselta. Klassista musiikkia, viltti ympärille, tyhjänä mouruava maha, maata viistävä ryhti, voi minua parkaa huomaatteko miten parka-poloinen oikein olenkaan.

Mieltäni masentaa varmaan monia asia, enemmän ja vähemmän tärkeitä ja kaikki lopulta aika vähäpätöisiä, koska enimmäkseen mietin näiden asioiden keskeltä K:a. Kuinkas muutenkaan, ketäs muutakaan. Tilitin Työtoverille tätä "suhdetta", tätä epämääräistä tiivistä tapailua ja jatkuvaa oleilua, se piti koko kuviota kummallisena myös. Esimerkiksi nyt: perjantaina näimme, vietimme koko päivän aamun tunteihin saakka yhdessä jutellen, kulkien paikasta toiseen, juoden ja päihtyen ja silmiin tuijotellen; lauantaina se näki vanhoja ystäviään, miehiä kaikki tyyni eikä miesten välisissä juhlissa kai naiset ole kuin tiellä, ja koko illan K kommunikoi viesteitse minun kanssani, miksi se lähettelee minulle hempeitä laululyriikoita kesken poikain ryyppäysillan; sunnuntaina minä vastaan K:n viimeiseen viestiin edellisyöltä, jossa se pyytää minua mukaan jonnekin kaupungin humuun, kysyn että mitä se puuhaa nähdäänkö huvittaisiko ja se ei vastaa koko päivänä mitään. Ei koko päivänä, ei yhtään mitään pommitettuaan minua ensin edellisillan ja -yön kaikenmoisilla viesteillä joihin minä vastaan sekunnissa, minäkö se päivystän puhelin kourassa murusia pöydältä odotellen, minä vissiin sitten.

Nyt viistää mieli maata koska edelleenkään siitä ei kuulu mitään, ja sitten kun kuuluu on kaikki aina vain ihan samassa pisteessä. Ei heru kosketusta, ei tule suudelmaa, ei tule ääneen sanottuna yhtään mitään. Ja minä alistun siihen, minä en painosta millään tavalla, minä seuraan vaikka maailman ääriin jos se vain pyytää. Jos se polvistuisi eteen ja kosisi, minä vastaisin epäröimättä kyllä, tämä on aivan kirkkaan selvää minulle itselleni ja se on aika kauhistuttavaakin. En ole tainnut ikinä, tai ainakaan Heilan kanssa vietetyn alkuhuuman jälkeen, tuntea näin ehdottoman selvän voimakkaasti jotakin näin vahvaa toista kohtaan ja edelleenkään, mitään fyysistä kontaktia välillämme ei ole.

En osaa enää luottaa mihinkään tuntemuksiini. Tämä sekoittaa pääni, epäilen jokaista havaintoani ja minä sentään olen se tarkka sosiaalinen vainukoira, minä kuljen aina tuntosarvet pystyssä tulkitsemassa ihmisiä, minä olen siinä yleensä melkoisen osaava. Nyt en osaa mitään, kaikki merkitykset tuntuvat olevan aivan sekaisin. Minä olen sekaisin. Minä olen niin rakastunut että sattuu, enkä tiedä yhtään mitä tälle kivulle voisin tehdä sillä poiskäveleminen ei ole enää vaihtoehto.