Ahdistus ei hellitä. Onnistun välillä olemaan hetken ihan vaan mutta sitten se taas iskee. Väijyy silmäluomien takana, itku ja poru ja parku, kaikki se joku joka siellä vaanii ja saa minut niin pahoinvoivaksi, että kyyneleet virtaavat solkenaan pitkin poskia ja sydän tuntuu puristuvan rintakehän painosta pieneksi lytyksi. Minä olen yksi lytty koko ihminen, tämä alkaa olla jo liian raskasta kantaa ja selvitä. Vaikka mikäpä tässä olisi vaihtoehto? Rauhoittavien rouskuttelu kai lähinnä, mutta pelkään liikaa toleranssien nousua, en halua että ne lakkaavat auttamasta koska vuosi vuodelta näyttää selvemmin siltä, että ahdistus on täällä asuakseen ei vieraillakseen. Ja koska en juuri nyt juuri tällä hetkellä joudu tekemään töitä tai opiskelemaan, niin miksipä tätä ahdistusta pitäisi edes pois tasata. Enhän minä tarvitse itseäni mihinkään.
Sillä:
En osaa mennä minnekään. En pysty lukemaan. En pysty katsomaan elokuvaa. En pysty syömään. Ei tästä kirjoittamisestakaan oikein mitään tule, sanat ovat hukassa ja rytmi poukkoilee, ajatukset eivät pysy kasassa edes niin kauaa että niistä voisi muodostaa jonkun kasan. Irrallisia hiekanmurusia. Ja samaan aikaan on pakko mennä jonnekin, on pakko yrittää katsella jotain, lukea, syödä mussuttaa. Kaikki ja ei mikään tuntuu aivan yhtä pahalta ja mahdottomalta, mikään realiteettien rajoissa oleva ei tunnu. Kaipaan pelastajaa, prinssiä valkoisella ratsulla valkoisessa haarniskassa, kaipaan syliä ja silityksiä, kaipaan jonnekin turvaan enkä tiedä missä turva olisi muualla kuin toisessa ihmisessä. Olenko vain yksinäinen tai hellyydenkipeä, vai olenko niin ahdistunut että tunnen oloni yksinäiseksi ja hellyydenkipeäksi. Muna, kana, muna, kana, kumpi on ensin eihän sitä voi ratkaista.
Kaikki tuntuu vähän helpommalta kun on jotakin päihdettä. Lohduttomuus vähän lohdullisemmalta, elämä hiukan mielekkäämmältä, päivä joltakin muultakin kuin ohi naputtavilta tunneilta joille minä en keksi tekemistä. Ei pidä ymmärtää väärin niin, että päihtyneenä olisi oikeastaan sen mukavampaakaan, päihtyneenä ei vain niin viitsi välittää mistään. Tämän vuoksi tietysti selvistelenkin taas, tai koetan olla ottamatta olotiloihini mitään, kai sen ajattelee kasvattavan luonnetta. Pelottaakin niin vietävästi taas kaikki, etten uskalla pahentaa tätä. Pelkään krapulaa ja laskuja. Ja sitä paitsi ryyppäsin jo tilini tyhjäksi.
Mulla on kaikki ihan hyvin. On todella surullista, että voin näin pahoin enkä pysty nauttimaan asioistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti