Aurinko paistaa, päivät pitenee, linnut laulaa, lumet sulaa, maa kutsuu lenkkaritossuja, mieliki on kai parempi. No arvaa vaan onko, ei. Ei helvetissä. Sitä synkeemmäks käy mitä enemmän on valoa, sitä ankarammin ahdistus kurittaa mitä enemmän kaiken pimeän ja kylmän ja märän alta paljastuu. Olen kevätmasentuja, ta-daa. Olen minkä vaan vuodenajan masentuja. Olen maanantaimasentuja. Jokapäivän masentuja. Masentumisesta masentuja. Surkea maan matoinen, ihan hyödytön loiselukka. En tosin tiedä, mitä hyötyä minusta nyt yleensäkään pitäisi olla yhtään kellekään, enkä tasan jaksa alkaa edes aakkosia läpikäymään mistään yhteiskunnan rattaista ja veronmaksajista ja kansakunnan talouden pelastutalkoista. Siellä on rahaa kun rantarosvolla useallakin kelmillä, niiltä massit veks ja pää vadille. Näin. En ole myöskään rauhanomainen, mitä tulee tuloeroihin ja epäoikeudenmukaisuuteen.
Menin ryypiskelemään ja sekakäyttämään viitisen päivää aika liioittelematta putkeen päiheksiä (illalla vikana mielessä aamulla ekana huulilla, sitä voi jo putkeiluksi sanoa vaikka yöt sentään nukuskelin tuutilullaa hikisiä uniani hikisissä lakanoissani). Vittu minkä olon siitä sai palkinnoksi, en suosittele tytöt ja pojat ja muut sukupuolet teistä kellekään. Ja jos kuitenkin moisiin rallitteluihin lähtee mukaan, niin varautukaa ainakin rauhoittavapurkilla dagen efteriin. Eftereihin. Useisiin sellaisiin. Ei oo mitenkään hyvä olo ei ollenkaan vieläkään, luulen tai toivon pysyväni erossa kaikenlaisista pääsekoittajista edes pari päivää. Tähän se on mennyt, päihdeongelmani, puhun enää joistakuista selvistä tai selvähköistä päivistä siellä täällä tuolla päihteilyni lomassa, ja muutoin olen alistunut oman koheltamiseni sivustaseuraajaksi. Ei ole todellakaan sellainen olo, että olen oman elämäni ruorissa. Edes etäisesti ruorin lähellä, ehkä enemmänkin kajuutan alla oksennukseeni sammuneena. Tai jossain soutuveneen tuhdolla varmaan sittenkin, olisipa se nyt edes hyvin rasvatulla köydellä itse huvipurressa kiinni.
Ärsyttää työkaveri, se vastaa aina kaikkeen että emmätiedä. Emmääätiedä emmää emmää. Helvetti miten rassaava asenne ja tapa hoitaa työnsä, kukas helvetti se sitten tietää jos et sinä ja minä ja kaikki jotka täällä töissä ollaan, kaikki nämä on meidän yhteisiä asioita joiten tekeminen käy hituraisen verran helpommin jos asenne ei joka päivä ole murjottavan haluton. Ärsyttää oma töiden tekeminen, koska nyt jo taas olen kasannut pinotolkulla juttuja tehtäväkseni, keksin niitä päästäni lisää ja hoidan energisesti kuntoon repsahtaneet ja roikottelevat asiat ja saan siitä kehuja, minä olen niin hyvä tässä työssäni niin kerta kaikkiaan aidon oikeasti hyvä, ja miltä se musta tuntuu: ei miltään. Masentaa ja ahdistaa, sekin, aina vaan. Ärsyttää että siivosin raivolla kotiani, jynssäsin ja puunasin ja kun lopetin, ei palkintona ollut minkäänlaista helpotuksen huokausta, vaan eteisessä istuessa itkeskelin yksinäisyyttäni kissan turkkia vasten. Minä olen jo aivan täysin aikuinen millä vaan mittarilla, ja silti tunne-elämältäni, no hitto koko elämältäni meinaan eipäs vähätellä, ihan rutiiniton, sekava, sekaisin ja arvaamaton. Pelottaa välillä, että nämä kulissit romahtavat ja kaikki huomaavat sen surkean mato-otuksen joka tämän lihan alla kyyristelee piilossa eikä saa tyydytystä yhtään mistään. Paitti niistä päihteistä vähän, ja sen seikan ei ainakaan soisi kellekään paljastuvan.
Vittu että oon jotenkin ihan ullallaan näköjään jo tähän aikaan aamusta taas. Sellasta. Paitsi että K:a on ihan hiton lujaa ikävä. Ne amerikkalaiset elokuvat oli sittenkin oikeassa, ei elämässä ole mitään mieltä, ei alkeellisintakaan, jollei ole joku jota rakastaa ja jolta saada vastarakkautta. Tätä passaa murehtia tämän tiistain puhdetöiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti