Mulla on jo nyt raastava ikävä K:a vaikka siitä ei oo vielä edes kahtatoista tuntia kun on viimeks nähty. Koko viikonloppu me vietettiin yhdessä päissämme, varmasti siitä johtuen on mieliala aluillaan olevan flunssan kanssa melko matalalla, ja mä pelkään niin kauheesti että se löytää jonkun toisen, että jotenkin mä saan ihan tosi pahasti kuonooni, että mä oon sille vaan helppoa rahaa ja helppoja päihteitä, että se tosiaan surutta hyväksikäyttää mun sokeata ihastumistani, ettei se sille tuota edes kiusallista oloa, ei empatiat porise ei sympatiat solise vaikka se näkee kuinka mä sitä haluan ja kaipaan. Mä muistan kyllä miltä tuntu kävellä itkien kotiin kun se päissänsä pokasi kämppiksen böönaa ja puhu kaikille muille paitsi mulle. Mä tiedän kyllä että samana iltana mun poistuttuani se sanoi ex-Heilalle vessassa että mä oon sille ihan kauheen tärkee ja mitä se taas teki ja mokasi, missä mä oon missä. Miksi se ei sano minulle, että minä olen sille tärkeä? Mä haluan että se viimein huomaisi minut ja suutelisi minua, antaisi mennä ja tarttuisi tilanteeseen, mä en vieläkään suostu osaa pysty uskomaan ettei se tunne meidän välillä mitään, että tässä ei olisikaan kysymys peloista ja jarruttamisesta, vaan Aivan Oikeasti siitä, että se ei tunne romanttisia tunteita piirun vertaa minua kohtaan piste.
Eli ei tästä ole mitään uutta sanottavaa, aina vaan mä annan sen solmia mut itseensä kiinni vaikka oman hyvinvointini kannalta mun kannattaisi leikata nämä köydet katki jos se kerran ei tästä suhteesta halua tämän enempää. Siinä se sana jos taas kummittelee, että jos kuitenkin jos minä tässä kärsivällisesti olen ja odotan niin jos, jospa se sittenkin. Entä jos mä oon tässä tilanteessa vielä vuodenkin päästä? Viiden vuoden? Että jos ainoa mikä tämän tilanteen voi katkaista on se uusi kumppani, oikea rakkaus sille tyhjä arpa mulle, pitääkö mun oottaa sitä iltaa kun kävelen taas itkien kotiin sydän syrjällänsä pienissä murusissa rikkakihvelille töitä. Minä haluan sen ihmisen kaikkinensa kokonaan, sosiaalisen median virroissa on hääuutista on vauvauutista on pariskuntien parisuhdejuttuja ja rakkautta ja vaahtokarkkeja, minä haluan niin kovasti sen käsivarsien väliin ettei mun päähän juuri muuta mahdu. Puolitoista vuotta jo, ja edelleen joka aamu joka ilta pitkin päivää mä mietin K:a, eikä se silti välitä minusta sen vertaa, että minä olisin sille tarpeellisempi kuin satunnainen kohtaaminen kaupungin kaduilla. Miksi minä en usko sitä, vaikka se on jo suoraan sanonut että ei. Miksi minä väkisin näen ristiriitaa käytöksen ja sanojen välillä. Miksi minä rääkkään itseäni ja tuuditan mieltäni valheellisen mielihyvän kutkuttavaan onnenharhaan kuvittelemalla, että jotain voisi tapahtua ihan milloin vain, että kyllähän sen on pakko kuitenkin tuntea enemmän kuin mitä se sanoo. Vaikkei tietenkään ole, ei tässä ole muuta mihin nojata kuin sanat, onhan ne uskottava ja nieltävä.
Toive numero yksi: se mies, K, enkä mitään muuta enää ikinä pyydä enkä halua, lupaan ja vannon. Toive numero kaksi: jos ykkönen on poissuljettu aukottomasti ja varmasti, niin anna minulle selkeä päätös tälle tilanteelle, anna turpiin tai hätäpoistumistie kumpi vain, mutta anna se pian ja ehdottomasti vailla paluuta entiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti