Nämä keväät on niin kauhean vaikeeta aikaa. Mä en jaksa tätä jatkuvaa ahdistusta ja surkeutta. Mun aivot väittää että olen surullinen. Ne väittää niin päivästä ja viikosta toiseen. Surullinen. Surkuinen. Väsynyt ja uupunut ja onneton, aina vain niin loputtoman onneton. Nyt jo on kyyneleet taas silmäkulmissa, voisin alkaa itkeä jos kehtaisin. Itkeä vollottaisi vain menemään, joku kysyisi että mikä hätänä ja minä sanoisin että kun minä en tiedä, aina vain on joku hätänä enkä minä keksi että mikä ja miksi, kun ei minulla ole mitään syytä olla näin kovin murheellinen.
Minä ja aivoni luuppaamme tätä samaa taas kerran. Tässä on menny jo vuosia, enkä minä muista mitä niiden vuosien aikana on tapahtunut. Tuntuma sanoo että näin tämä on ollut aina, mutta järjen puoli tietää että tietenkään ei ole ollut, on tähän mahtunut muitakin olotiloja eikä niistä voi olla edes kauaa, ei tämä todellakaan ole aina tällaista. Silti, kun yritän miettiä mitä olen tehnyt viimeiset vuodet, en saa kasaan mitään. Missä minä olen ollut? Mitä minä olen tehnyt? Keitä minä olen nähnyt, miltä niiden kanssa on tuntunut olla, millaista meillä on ollut? Yritän lukea merkintöjäni eri päiväkirjoista ja muistikirjoista, tutkin kalenteria, yritän paikantaa itseni niiden kuvauksiin ja tunnelmiin, yritän tunnistaa itseni niistä mutta en saa otetta, se olen minä minä olen siellä mutta. Mutta kun. Kun ei se tunnu minulta, minä ja se ihminen, meidän välillämme ei ole jatkumoa.
En tiedä kenelle puhuisin tästä kaikesta. Heilan kanssa tietysti säännöllisesti jauhetaan masennusta pois, muttei se johda mihinkään. K:lle haluaisin puhua, mutta se on niin helvetin kiinni omassa masennuksessaan, ettei se ehkä osaa eikä voi kuunnella, ei siinä ole tilaa kenenkään muun tuntemuksille ja ollessaan niin kiinni itsessään se samalla imee minusta energiat pois, se syö minunkin jaksamiseni. Päätin taas kerran, että yritän olla siitä erossa, ainakin yritän olla ottamatta yhteyttä. Sen kanssa oleminen ei voi tehdä hyvää omallekaan horjuvaiselle mielenterveydelleni, hiljaiseloa olkoot nämä välit nyt. Toki olen tällaista päättänyt kerta toisensa jälkeen ja puhelimen kilahtaessa olen kuitenkin jo menossa. Ehkä tällä kertaa puhelin ei kilahda, ehkä se on tällä kertaa itse kilahtanut niin ettei yhteydenpitoon ole tarvetta.
Pelottaa ja huolettaa. Tai eniten vain itkettää, kyyneleet kirvelevät silmäluomien takana ja minä en tiedä mitä tehdä. Ajattelen että tämä on K:n syytä, se minut on uuvuttanut niin etten näe muuta kuin harmaata peittoa joka paikassa, mutta eihän sekään ole totta, kyllä minä tiedän tätä pyörittäväni ilmankin. Se voi olla toki totta, että liian suuri kaipuu toisen iholle ja toisen vastaamattomuus siihen tarpeeseen pahentaa tätä kierrettäni, ja siihen ei kai ratkaisuna voi sitten olla kuin se hiljaiselo. Äh en tiedä, kuljen haparoiden jossakin sumussa ja kaikki ääriviivat vääristyvät, muuttuvat vieraiksi.
Uloskin tuli takatalvi. Sisäelimet jäätyy tiukaksi palloksi vatsan pohjalle. Henkitorvea kuristaa, ahdistus kynsii rintalastaa sisäpuolelta, tum tum tum se hakkaa päästä sisään, minne, siellähän se sisällä jo on. Millä tätä tuskaa voi lievittää, millä saisi minkään tuntumaan miltään, minä en keksi kuin päihteet päihteet toiset ihmiset pakeneminen toisen syli kädet huulet hampaat ravista mut hereille pakota mut tuntemaan huomaa minut kosketa ja pane mua niin että olisi edes jotain mihin keskittyä, jotain muuta kuin tätä ahdistavaa sotkua jossa mikään ei lievitä mikään ei auta missään ei näy sitä valonpilkahdusta tunnelin suussa. Entä jos antaisin periksi? Alkaisin itkeä, parkuisin kuin pieni lapsi nyrkit takoen oksennusta tulvien, tulisiko kaikki pihalle ja sitten olisi parempi, auttaako se mitään voiko mikään auttaa onko minkäänlaista apua olemassa missään. Aivot sanoo että ei ole.
Ei tässä ole mitään sisältöä. Ei mitään järkeä. Ei mitään mistä ottaa kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti