On niin kaikenkattavan ankea olo. Vuosi. Kaikki on nyt poispyyhitty. Minä olen täällä harmaassa vilttimäisessä säkissäni eikä mistään kolosta virtaa valoa tai vapautta, hiki vain kertyy otsalle ja mitä enemmän rimpuilen sitä tiiviimin säkki kiertyy jäsenieni ympärille, sitä tukahduttavampaa täällä on. Joten minä vain olen, en ajattele mitään, en halua mitään, en jaksa mitään. Automaattivaihde päälle taas, tiks-toks töihin kotiin töihin kotiin välissä kaljaa jottei ehtisi tuntea mitään ja sama setti alusta, aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Mulla on niin raju ikävä sitä jo nyt, mutta enhän mä voi olla sen kanssa missään tekemisissä. Tuntuu, että menetin nyt taas niin kaiken, jotenkin ihan kaiken sellaisen joka oli ilahduttanut ja kiinnostanut ja tuntunut kaikessa raastavuudessaankin kuitenkin hyvältä, tiedättekö elämältä, että jotenkin elämässä kuitenkin olisi jotakin. No eipä ole, ei enää. Ryven ja temmellän omassa vilttisäkissäni niin kuin aina ennenkin, tämä on minun paikkani ja täältä minun on turha edes yrittää pois. Ei siihen säkkiin reikää noin vain pureskella ja paeta jonnekin kesätuulen löyhyttelemään niittymaisemaan kirmailemaan kukkaseppele päässä. En muuten ole varma miksi vapauskuvastooni ylipäätään kuuluu mikään niittymaisema ja raskaana riippuvat koivikon oksat, todellisuudessa pelkään hyönteisiä ja kaikenlaisia mönkiäisiä niin vitusti etten mistään hinnasta lähtisi kirmaamaan niityille varpaat paljaina mieli avoinna. Paniikissahan siellä olisin, sielläkin.
Kun missään ei ole ihmisen hyvä olla. Kyllä mä taas rutiinilla kaiken hoidan, ruksaan asian kerrallaan listoilta pois, mutta todellisuudessa mä olen kuin kuori joka vaan kulkee paikasta toiseen. Mikään ei mua kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Verhot kiinni, sängyn alle, minä ja maailma se maailma jossa kai muut ihmiset elää, meillä ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Mä en jaksa kiinnostua vaaleista, en ihmisistä, en festareista tai teatterista, mä en jaksa mitään. En edes syyä, enkä edes nukkua vaikka se on ainoa jota haluan tehdä. Voi kun ei tarvitsisi herätä ja voi kun noin voisi sanoa ilman että se vääjäämättä tarkoittaa kuolemista.
Tunnen itseni niin säälittävän typeräksi paskaksi, turhaksi vastenmieliseksi otukseksi, käppyräiseksi hitaasti katoavaksi naavantappuraksi, joksikin ei miksikään, ja inhoan tätä tunnetta. Inhoan, että toinen saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, inhoan etten pääse siitä tunteesta eroon vaikka miten järkeilen ja reflektoin ja kääntelen vääntelen itseni pala palaselta sentti sentiltä lävitse. Koska mitä sillä on väliä tunnenko oloni hyväksi vai pahaksi kun mikään ei siltikään merkitse mitään.
Tiedän myös varsin hyvin olevani turhan dramaattinen ja höpiseväni satunnaista roskaa, ja inhoan sitäkin. Kaikki kuvottaa. Kaikki maistuu tuhkalta. Tuho lähestyy ja minä käännän kylkeä peittoni alla verhot kiinni poissa paha maailma.
"Aamulla pitää oksentaa
kun ahdistaa ja vituttaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti