Toisten kodeissa

On helmikuu, uuttykyyhky laulaa uhu-hu-huu, huomaamattaan samoihin uomiin ajautuu, voi kova pääluu. Uuttukyyhkysestä taisin lukea Luonto-lehdestä odotellessani aikaa nuorelle söpölle lääkäripoikaselle, joka punaistui rajusti kättäni puristellessaan ja koplaillessaan ja sekosi sanoissaan hoito-ohjeita antaessaan. Olen taas koheltanut paikkojani rikki, tällä kertaa käsi on tohjona ja housujen pukeminen yksikätisesti on yllättävän vaikeaa. Ongelmia tuottaa myös niistäminen, olenhan jälleen totta kai flunssassa, ja kun aloin asiaa oikein asiakseni pohtimaan tulin siihen tulokseen, että nenäni on ollu vuotamatta ja ei-tukkoinen viimeksi ehkä joskus lukioikäisenä. Jos silloinkaan, koska ihan tarkasti ottaen en asiasta mitään muista. Joko sitä vaivaa nuha tai sitten allerginen nuha tai sitten molemmat, niin tai näin niin aina on oltava joku räkärätti taskussa pahimpia vuotoja tukkimaan. Hyi ällöö.

Näin Naapurin ohimennen vahingossa ja pyysin sitä kaljalle. En ole ihan varma miksi, eiköhän se edelleen pesi sen Suuren Rakkautensa kanssa ja onhan minullakin kiikarit K:ssa, joten ei tässä mistään patjan leikkimisestä voi olla kysymys. Voi olla, että olen taas alkanut haalia sosiaalista elämää kasaan jostakin muualtakin kuin K:n sohvalta, homobestistä sovin näkeväni ja Naapurin kanssa on ne kaljatreffit, Työkaveri pyysi after workeille ja yläastetuttukin muistutteli olemassaolostansa löydettyään jonkun böönan ja päästyään viimein neitsyydestään heleijaa huh wau onnea skumppaa vino kasa pullaa! Kaikkien kanssa sovin tietysti tapoihini kuuluvasti kaljatreffien tapaisia, sillä minun on tosi vaikea mennä jonkun kotiin ja kylään ja olemaan ainakaan jossei kyseessä ole jonkinlainen juhla eli kaljanjuontisessio tai sitten jo vakiintunut oleilu kuten vaikka se K:n sohvannurkka, ihmisten kodit ovat niin kauhean vaikeita. Tai siis tarkemmin ottaen minulla on niissä vaikea vaikka samalla ihan miellyttävä olla, se vaikeus enemmänkin ilmenee jonkinlaisena luolaihmisen tapana valita yksi turvallinen ja tuttu paikka, ja pitäytyä sitten siinä täältä ikuisuuteen. Oli se sitten sohva, tuoli, lattian pinta tai vaikka jonkun peti, muualle en voi mennä. Lapsena minulla oli kulkureitti omahuone-vessa-ruokapöytä, ja voi apua kun piti mennä vaikka suihkuun niin jouduin tsemppaamaan ja keräämään ja kuulostelemaan talon ääniä minuuttitolkulla (joskus meni tuntejakin ja joskus lykkäsin huokaisten koko puuhaan seuraavalle päivälle) kyetäkseni kävelemään edes jotenkin luontevasti väli- vai onko se yläkerroksen perälle suihkutilaan. Tämä johtui ei siitä, että olisin jotenkin jo lähtökohtaisesti kohdusta tullessani ollut kotivammainen vaan siitä, että auktoriteettien tahoilta selväksi tehtiin, että siinä talossa minun paikkani oli se huone eikä mikään muu, ja kaikkialla muualla olemiselle piti olla vankat perusteet ja selvät säännöt ja läpinäkyvyyttä, joten suihkuun en olisi kuvitellutkaan meneväni jotenkin noin vain huomaamatta. Kas kun sentään vessassa sain käytyä, joskin silloinkin laskettiin vessapaperiarkkien määriä, ei niitä saa tuhlata tiedättehän. Näin jälkikäteen mietittynä meno taisi olla aika hiton häiriintynyttä, eikä suinkaan minun taholtani.

No kuitenkin, tätä tiettyjen kulkureittien, olopaikkojen ja turvasatamien rutiinia olen onnistuneesti onnettomuudekseni tuonut aikuisuuteenikin, ja niinpä uuteen paikkaan meneminen tai vaikkapa ruuhkaisiin juhliin jonkun kotiin tuleminen aiheuttaa levottomutta - minne minä voin mennä, missä minä saan olla. Koen aivan mahdottomana tehtävänä myös esimerkiksi sopia tekeväni ruokaa jonkun ei niin tutun ihmisen kanssa, koska en kerta kaikkiaan voisi a) koskea toisen ihmisen tavaroihin b) tietää etukäteen miten ja millä tavalla toinen tahtoo sen ruokansa tehdä ja näin mukautua toisen olemiseen jo ennakolta ja c) syödä toisen nähden. Nämä sosiaaliset vaivani ovat sellaisia, jotka vähenevät tuttavuuden syvetessä, mutta nostavat kyllä päätään vielä vuosienkin perästä joskus yllättävästikin, saatan vain mennä niin lukkoon etten voi vaikkapa käydä vessassa toisen luona. Tämän vuoksi en mielelläni jää kenenkään luo enää yöksi, kammoan ajatusta kaikesta siitä stressistä jota "luonteva" nukkumaanmeneminen minulle tuottaisi aamun kankeudesta puhumattakaan. Naapurin pedistäkin hiivin karkuun vaatteet sylissä aamuyöllä.

Saatanpa olla hiukkasen neuroottinen, vammainen tai muutoin vain vajaa. En osaa päästää irti muiden ihmisen jatkuvasta sosiaalisesta haistelusta (hihi kuulostaa hupaisalta vaiko irstaaltako sittenkin) ja mielialojen luotaamisesta, etsin aina sitä oikeaa tapaa olla mahdollisimman näkymätön ja näkyvä yhtäaikaa, minun kroppani fyysinen olomuotoni tilan viemiseni ei saa näkyä ei saa olla töksähtävää ei saa ihmetyttää ei saa herättää huomiota mutta minun ääneni ajatukseni puheeni huutoni asiani tehtäväni voi olla punainen huutomerkki milloin vain, katso beibe minua minä olen tässä.

Rannetta särkee.