K:n elämä näyttää pitkästä aikaa valoisammalta, sitä hymyilyttää ja se tekee suunnitelmia tulevaisuutta varten, odottaa kevättä ja kesää ja näkee hyviä puolia synkeissä asioissa, sanalla sanoen se on taas alkanut elää. Se ei ole enää lamaantunut ja paniikissa ja niin loputtoman ahdistunut surullinen ja jossakin lukossa. Ehkä ero laukaisi muutenkin olemassa olleen masentuneisuuden aktiiviseksi, ja nyt erosta toipuminen on jo pitkällä ja masennuksen hoitaminen on käynyt mahdolliseksi. Tiedä sitten. Olen tietysti iloinen ja onnellinen ja hyvähyvä jee jee kakkua ja pullaa, mutta samalla oma mieleni latistuu ja kutistuu toisen kasvaessa. Nurinkurista ja typerääkin, miksi toisen onni on minulta pois, miksi vähemmän masentunut K tarkoittaa mielestäni heti sitä, että minun aikani sen rinnalla käy vääjäämättä kohti loppuaan, minua ei kohta enää tarvita, tämä laastari voidaan jo repäistä irti kun mieli on vahvempi kohtaamaan todellisen maailman. Miksi pidän itseäni jonkinlaisena varjona, korvikkeena, paremman puutteessa -seuraneitinä, miksi minua kalvamalla kalvaa pelko koko ihmisen menettämisestä tai ehkä vielä pahempaa, hiljaisesta hiipumisesta, haipumisesta, värien sumentumisesta ja hitaasta katoamisesta.
Minä en luota vieläkään tämän ystävyyssuhteen kantokykyyn enkä kestoon, minä pelkään olevani se rukkanen joka jossain vaiheessa sysätään syrjään kun parempi ja hienompi hanska tulee vastaan. Tiedän myös olevani juuri se rukkanen, joka siinä vaiheessa itse vaihtaa hattuhyllyä, minä en voi enkä halua nähdä K:n rinnalla ketään muuta naista enkä minä voi olla sen ystävä en sillä tavalla että siihen mahtuisi rakkaussuhde toisaalle. En ainakaan vielä(kään) enkä nyt. Minä näen siitä edelleen unia lähes joka yö, tänä aamuna heräsin unesta jossa illalla olin käynyt nukkumaan patjalle lattialle mutta aamulla olin sen käsivarsien välissä sängyssä, pelkkää silittämistä ja halaamista ja vaatteiden hamuamista, lähtö töihin omasta tyhjästä pedistä tyhjästä sylistä tyhjällä päällä tyhjää nyhjäämään tuntui taas kerran jossei nyt kauhealta niin lattealta ainakin. Tyhjältä, tympeältä.
Haluan edelleen potkia sitä seinää että miksi miksi miksi sinä saatanan kusipää et rakastu minuun miksi, mutta mitäpä se hyövää yksiksensä mistään huutaa kun samaa huutoa on päänsisäisyys jo täynnään, ja K:a en tule milloinkaan asettamaan selkä seinää vasten en tule vaatimaan en vonkaamaan en tivaamaan, ei painostaminen uhkailu kiristys anelu kuulu tähän enkä ennen kaikkea tahdo sen kuuluvan tähän minkäänlaisena toimintamallina. Sulatan sydäntäni pieneksi lätäköksi sen katseen edessä, odotan ja odotan.
Onneksi on perjantai. Voin lääkitä itseäni ostamalla viinapullon ja turruttaa kaiken painavan kulmikkaan päästäni pehmeäksi sohjoksi. Aikuisuus, olet hyvää aikaa, kippis sinulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti