Kävin viikonloppuna pääkaupunkiseudulla juhlissa, tää on nyt yhtä juhlaa juhlan perään koko elämä. Vanha toveri ikääntyi ja valmistui ja kaikkea sitä sietää juhlia, tuollaissa juhlissa minä yleensä ahdistun ja alan ryypätä kun en tiedä mitä ihmisten kanssa pitäisi puhua ja hermostun ja olen tavanomaistakin nopeampi ja piikikkäämpi sanavalinnoissani. Tällä kertaa en, mulla on ollut jo viikkoja, ehkä pari kuukauttakin päällä hyvä taustapuhuri, se kantaa mua keveästi sosiaalisissa tilanteissa ja saa keskustelun soljumaan vaivattomasti ilman turhia teräviä piikkejä ja kärkiä. Niin se teki nytkin, ryyppäsin toki koska juoppohan olen, mutta silti pystyin olemaan aktiivinen ja juttelevainen ja mukava ja ihana, jopa niin ihana että juhlakalun kämppis kymmenen vuoden takaa vei illan päätteksi minut mukanaan petiinsä. Iih ja hih, pelkästään asunto oli niin komea että kyllä kelpasi piipahtaa (mahtavaa muuten että nämä yhden illan silittelyjutut alkaa olla iältään sellaisia, ettei enää tule päädyttyä minkään sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle, jos jotakin iloa on korkeakoulutuksesta niin toiset korkeakoulutetut ja niiden sosiaaliset verkostot varakkaine aikuisineen, aikuisuus miten ihanaa aikaa oletkaan) ja totta kai toisen syli ja kädet ja huulet ja kaikki tuntui taas niin helvetin hyvältä. Että minäkin olen hyvä ja kelpaan, että minä olen oikeasti melkomoisen ihana ja mahtava, minä voin herättää halun toisessa omalla olemuksellani ja se olemus on hyvä. Syksyn kirpakassa ja kauniissa aamussa Skattalta keskustaan kävellessäni en voinut pidättää ilon naurahduksia sisälläni, miten hauskaa voikaan elämä olla. Hauskaa tässä on nimittäin etenkin se, että kymmenen vuotta sitten päädyin tämän samaisen syntymäänsä juhlineen kaverini toisen kämppiksen petiin juuri sinne sen sotkuisen solukämpän perähuoneen patjalle. Molemmat kämppispojat nyt selätetty, check, ruksi seinään ja kippis.
Vaikka elämä tuntuu hyvältä ja etenkin minä itse tunnun hyvältä, riittävältä, miellyttävältä ja rakastettavalta, on mulla samaan aikaan kuitenkin sydäntä särkevä ikävä K:a. Milloin tämä helpottaa, milloin itku toisen perään loppuu. Toinenko kuukausi vielä? Kolmas? Montako miestä on hurmattava, moneltako paidannapit avattava - ei siis niin, että se minua haittaisi, toivoisin oikeastaan aika montaa satunnaista kohtaamista, en minä halua mitään enkä ketään vakavampaa en tietenkään koska ajattelen aamusta iltaan vain K:a, se on niin erityinen ja ainoalaatuinen etten minä jaksa edes uskoa kenenkään toisen olevan mitään. Vasta sitten aikanaan. Aika korjaa lopulta mitä vain, se on vääjäämätöntä, mutta toivoisin sen korjaavan joitakin osa-alueita hiukan nopeammalla tahdilla. Ainakin tämän polttavan ikävän niin, että se jäisi jonnekin taustalle, että se ei olisi mielessä heti herätessä, että maailmassa ei tuntuisi kaiken ihanankin keskellä kuitenkin olevan toisen muotoinen ja tuntuinen aukko, että K ei olisi se ensimmäinen ja tärkein jolle haluaisin kertoa päivän tapahtumista, hassuista ihmisistä, murheistani ja suruistani, onnistumisistani ja peloistani, kaikesta ja en mistään. Että K ei olisi juuri niin mieletön, ainutlaatuinen ja tärkeä että sen korvaaminen elämästä ei kerta kaikkiaan onnistu, koska ainutlaatuiset asiat ovat, noh, ainutlaatuisia ja sellaisen menettämistä ei pysty paikkaamaan. En halua haikeaa murhetta, en halua viiltävä kaipuuta, en halua tuntea tämän suhteen enää mitään. Enkö tässäkään asiassa voi saada haluamaani?
Kuukausi numero kaksi alkaa. Ehkä kohta helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti