Käyn palavereissa ja työmatkailen Suomessa, aamulla junaan ja illalla kotiin, lounastan fiinisti Vaasankadun kapakassa, kai keskikalja ruuasta käy eikö sillä selätetty koko keskiaika. Olen innostunut ja iloinen, ja sillä hetkellä kun kotiovi pamahtaa takana kiinni minä alan itkeä, en tyrskien ja pärskien ja sisuskaluja vääntäen, vaan hiljaa ja tipottain, poskille valuu kyynelvanat ja illalla jumpan rentoutuksessa kyyneleet jatkavat virtaamistaan salin hämärässä kun kukaan ei näe. Pala kurkussa kasvaa möykyksi jota ei niellä pois.
Koska: mua vaivaa ikävistä ikävin, se tarkoittanee ikävää toisen ihmisen luo tai niin minä sen tulkitsen, ikävää, ikävystyttävää ikävöintiä johonkuhun tiettyyn toiseen ihmiseen, ja sellainen ikävä on paskaa koska se on itsestä niin riippumatonta. Minulla on ikävä sinua, sinä olet ikävöinnin kohde ja syy, ilman sinua minä en ikävöisi ja ilman sinua minä en muuta teekkään kuin ikävöin.
Mä tiedän että tämä on täysin turhaa, mun ei pitäisi antaa edes ajatuksissani tilaa sille ihmiselle ja kyllä minä yritän sitä sieltä aktiivisesti häätää pois, aina kun jään kiinni haikailusta siirrän katseen toisaalle ja tarmokkaasti touhotan sitä-ja-tätä, mutta jossain se raja vuorokauden tuntien täyttämisessäkin menee, kummasti ikävä löytää raon sieltä ja lokosen täältä johon tehdä pesää ja rakentaa seinämiä. Kai minä siitä pidän myös kiinni, toivotan tervetulleeksi, teen sijaa sisälläni, en ainakaan hätistä pois tarpeeksi tomerasti ryhmysauvan kanssa pitkin pellon pientareita hus sika mehtään.
Tiedän näkeväni K:n perjantaina, ollaan samoissa kemuissa vääjäämättä. Jännittää. Pelottaa. Itkettää jo valmiiksi. Pahinta on, että ikävä hellii toivonkipinää -- ehkä jos, entä jos kuitenkin, mitä jos niin niin sitten minä näin, jos se sanoo noin niin minä käyttäydyn niin ja näin ja noinkin vielä päälle. Juuri tällaisia en saisi antaa itseni ajatella ollenkaan, se vain hidastaa tätä luopumista, mutta kun minäkin olen vain ihminen, onko tämä suurta typeryyttä vai inhimillisen murheellista pieneenkin oljenkorteen takertumista josta minun on turha itseäni soimata sen enempää. Pelkään, että jos ja kun ei ole niin eikä näin -tilanteita sen kanssa niin minä itken jo sitten sitäkin, minä itken kuinka vähäpätöinen asia todellakin olin sen elämässä, ettei minusta kannata taistella hetkeäkään vaan luopuminen kävi siltä kepeästi tuosta noin vain äh miksi minä luuppaan tätä lopeta jo.
Perjantai on ihan kohta ja vielä kuitenkin kaukana. Jääkaapissa on jo pullo skumppaa, sain sen itse lahjaksi ja laitan lahjan kiertoon juomalla itseni sillä mukavaksi. Kaipuun kaljakori kilisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti