Tyhjänpäiväinen päivä muuttui kertaheitolla hiukan ilkikuriseksi päiväksi, kun löysin yhden ihmisen jonka luulin kadonneen, tai ehkä tervehtyneen (vaikka sen nyt tiesin ettei se vielä, raukka on niin kovin kovin solmussa päässänsä ja pitää siitä kiinni itsepäisesti kun kameli). Ja minäpä löysin sen pakopaikan. En oikein tiedä miksi tämä aiheuttaa iloa, uteliaisuusko vai mikä se kissan kielen poltti ja pahoille teille johti, ja huonostihan sellaisessa käy, mutten silti voi kääntää katsettani tästä. Kuin katselisi onnettomuutta, hyvin hyvin surullista onnettomuutta.
Meinaan lähtee Maisterin, Partaäijän ja NL:n kanssa seikkailulle. Toivon että siitä tulee kivaa, sillä viime viikon dokaamisen ahdistus kiristää edelleen päätä ja rintaa (hitto että vihaan tissejä, teininä toivoin että tulisi tulisi tulisi jo rinnat ja nyt toivon että voi vitun vittu, menisi menisi menisi jo nämä hinkit pois, vaikkei ne kai minnekään pois voi mennä). Aikamoista kauhuahan siitä seurasi, muistikuvat viime viikolta on sellainen tilkkutäkki, jossa pilkahtaa aina välillä joku uuvuttava silmukka, ja kaikki muu sulautuu epäselväksi värimössöksi pitkin seiniä. Ei sillä, että seikkailukoplani kanssa varmaankaan kovin selväpäistä menoa on, mutta ehkä osaan nyt olla iisisti kun vähän taas kokeilin.
Hah.
Pelkoa ja vapinaa siis luvassa varmaan pitkälle kesään. Enkä varmaan pitkään aikaan uskalla mennä tuttuihin paikkoihin, koska pelkään törmääväni Pörröiseen, ja pelkään mitä asiaa sillä viimeksi olisi ollut. Parempi vältellä, niin ei tule kuultua mitään peruuttamatonta. Soittelen Heilalle iltaisin, enkä tiedä mitä haluaisin senkään asian kanssa tehdä, parempi siis häilyä liepeillä ja odottaa. Pyydän M:n puistoon, jotta edes jonkun kanssa olisi hyvä olla joskus, vaikkei sekään koskaan pitkään kestä niin parempi kai sekin kuin ei mitään. Kaikkia mun rantoja pyyhkivä levottomuuden aalto on kai se, josta minä pidän typerästi kiinni kuin se kolipää kameli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti