Minun suuni sanoi M:lle seuraavaa: lähdetäänpä juomaan kaljaa. Minun mieleni ajatteli olutta ja naisia, viiniä ja miehiä, suuria ja suloisia humalaisia hetkiä, ajatuksia ajatusten perään. Mitä suu sanoo, sitä mieli aattelee, vai onko se toisinpäin tai ollenkaan näin, kävi miten kävi niin kaljalle mentiin.
Ja nyt tuli se kolmas kerta. Ja nyt minä lähdin mukaan. Ja nyt minä olen sydänsyrjällään jälleen. Mä en haluu ajatella sitä ihmistä, mä en haluu että se on under my skin enkä mä saa sitä ravisteltua pois vaikka mitä tekisin. Onko tämä rakkautta? Jos on, niin outoa polttavaa rakkautta sitten, sellaista tahmeaa ja hämyistä niin kuin porttikongissa vaihdetut märät suudelmat ja paidan helman alle hapuavat sormenpäät, huulilta purkautuva huohotus ja kiihtyvä hengitys korvissa.
Ei se ole tytöstään eronnu, sanoi kertoneensakin että vehdattu on (kertoneensa ja mitä ja millä tavalla, sen mukaanhan mitään ei tapahtunut koska ei mitään on ilmeisesti kyrvän tunkemista mun suuhun sormien työntämistä mun sisään rintojen puristamista likistämistä patjaa seinää pöytää vasten, se on se ei mitään koska ilman vaginaan työntyvää penistä ei kerta kaikkiaan vain ole tapahtunut mitään) ja asia on kai näin ollen ok fine ja sillä selvä.
Ja nyt se soittaa illalla, koska jätin sukkauhousuni sinne (miten kovin perinteisen naisellista, unohtaa nyt joku tollanen asia toisen naisen kotiin, hyvä kun ei vittu pikkuhousuja sen sänkyyn tai rintaliivejä sohvapöydälle), enkä mä voi mennä niitä sieltä hakemaan kun se tyttöystävä on kotona. Oli kertonut tai ei kertonut tai mitä sitten kertonut oliskin, niin tilanne olisi liian kummallinen, enkä mä halua asettaa itteeni ehdoin tahdoin sellaseen tilanteeseen, jossa halveksunta voi hyökyä mun yli kun valtameri.
Miehet selviää näistä bisneksistä aina voittajina.
Enkä mä tajua miksi se aina vaan pyytää mut mukaan. Juttelemaan, se sano. Mitä helvetin juttelua se sellanen on, joka päätyy mun voihkintaan sen alla silloin kun se ei mitään tapahtuu. Enkä mä tajua miks mä aina vaan toivon, että se pyytää mut mukaan. Eihän tässä ole tolkun hiventä missään. Ei sillä, että mä sitä niin kaipaisinkaan, mä vaan pelkään, että pyynnöt jossain vaiheessa lakkaa. Kuka sit olis mun surusilmäinen sielunpeilini?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti