Asiat sujuu aika mallikkaasti. Menen töihin ilman krapulaa, menen nukkumaan ilman humalaa. Harrastan, olen mukana järjestötoiminnassa, edustan opiskelijoita, olen opiskelija, olen työssäkäyvä vastuullinen muita auttava Henkilö ja pidän suuren osan ajan itsekin itsestäni. Tänäänkin hiukset hulmusivat niin, että pyörällä suhaillessani tunsin olevani vähintäänkin se maailman ihanin tyttö harmaissa koroissani. Olen aikaansaavalla tuulella, tämä on hyvää aikaa.
Öisin poikkean kuitenkin satunnaisesti aikaansaavan ihanuuteni sivupoluille, enkä mieti niitä retkiä ennen kuin aika on kypsä moisille pohdinnoille. Voi silloin sitten vaikka vähän piehtaroida kuin vinttikoira märässä nurmikossa niissä omissa aatoksissaan, kukas se elämästäni elävää tekisi jollen minä ihan itse omin pikku kätösin. Kävi tässä nimittäin niin, että näin yhtä hyvin hyvin vanhaa tuttavaa, kaveria tai jonkinlaista elämäni pientä osaa, ja kävi ilmi, että kyseisellä pojalla on poikuus tallellaan. Ei sellaisia tässä iässä kai enää juuri vastaan kävele, ei ainakaan sellaisia jotka eivät olisi fyysisesti sosiaalisesti tai henkisesti niin rajottuneita tai päinvastoin liikaa, ettei niiden kanssa halua olla edes samassa huoneessa. Tämä tuttavani ei kuitenkaan ole mitään edellä mainituista, vaikka ehkä vähän erikoinen tallaaja tavallaan. No arvata saattaa totta kai tietenkin tietty joojoojoo miten hyvältä ajatukselta tuntui moinen haaste selättää yön pimeinä tunteina.
Seuraavana iltana pyyhin tämän operaation mielestäni sitten Heilan kanssa, tai ex-Heilaksiko sitä pitää nyt sitten nimittää, en tiedä, eikä sekään varmasti ollut hyvä idea sillä sen itkiessä syliäni vasten minä mietin kuumaa asfalttia sulaa jäätelöä kosteaa hiekkaa viileää merivettä unohdusta unohdusta unohdusta, ja vessaan hiipiessäni mietin vielä pisteeksi ii:n päälle Punaista. Tuntui, kuin olisin pettänyt sitä kaikella tällä, vaikka eihän jotakin sellaista voi pettää mitä ei ole olemassakaan petettäväksi.
Kaiken kukkuraksi näin Pörröistäkin vielä ohimennen sattumalta. Sydäntä riipii pelkästään sen silmiin katsominen, ja tuntuu että kaikki siinä meidän välissä on niin herkkää että helisee. Sen helinän peittämiseen tarvitseekin sitten oluen jos toisenkin, ja tilanne laukesi sillä kertaa minulle harvinaiseen luonteenlujuuteen (jota Heilan itkuiset silmät saattoivat avittaa), sillä en lähtenyt sen mukaan.
Tällä kertaa. Sen seikkailun sijaan menin vain aamulla töihin, illalla nukkumaan ja jossain siinä välissä vielä harrastamaan opiskelemaan edustamaan olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti