Pörröpäinen on eronnut. Det är slut. Kaput. Ohi. Bänksbänksbänksit, ei tyttöystävää vaan surua murhetta sinkkuutta. Vapautta. Olutta. Turtumusta ja pahaa oloa.
Mä en kestä. Mäenkestämäenkestämäenkestä.
Se sanoi silmät sumeena että älä kato mua noin ja hymyili ja suuteli ja käveli ovesta ulos, ja mä tunnen että mun sisällä ritisee riks-räks pahaenteisesti, mun täytyy tunkea laastia niihin railoihin teipata ne kiinni roudarinteipillä, kyllähän se pitää, ei ne halkeemat saa kasvaa liian suuriksi ja revetä auki niin ettei niitä enää voi korjata, parsia kasaan kuroa umpeen.
Mä en kestä. Pörröiseni on vapaa ja niin murheellinen, ja mä vaan haluan soittaa sille että. Että jotain. Ja silittää sen sekaista tukkaa aamulla sängyllä sohvalla kun ulkona sataa vettä ja sielu se kai itsee siinä ohessa vesiputouksen verran, kyllä sen näkee silmistä kun sattuu.
Voi luoja. Mä en kestä. Mitä mä teen? Mä en pysty pysyyn siitä erossa, mä haluun että. Että jotain. Mutta en jotain muuta, en sellasta että millasta jossa jotenkin jotakin äh mä en tiedä, ei sen kanssa ei ei ei mutta kun mun on vaan pakko mä vaan haluun mä seuraan sitä lähden mukaan mä annan kaiken lohdun sylin sydämeni noin vain kas tässä ota ole hyvä.
Vitun vitun vittu, mä en pysty ajatteleen kun sitä. Mä oon kai vähäsen sekasin nytten, kyllä mä tästä toivun, mä pärjään aina. Vaikka mikä olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti