Juopottelin koko viikonlopun sen ihanan punatukkaisen söpöläisen kanssa kapakista toiseen, se kun ei ole juuri käynyt missään kivoissa baareissa – niissä sellaisissa kivoissa joista minä pidän – lupasin minä tomerana toiminnan naisena niitä sille näyttää. Näytinkin sitten niin tarmokkaasti, etten muista enää miten ensimmäinen ilta päättyi muuten kuin pussailuun ja johonkin epämääräiseen paikkojen räpläilyyn, sillä Punainen tuli kuin tulikin luokseni yöksi. Häijyä mielihyväähän se hiukkasen aiheutti, sillä sehän jo kerran sanoi, ettei kiinnosta, että ei vain kiinnosta. Kiinnostaako sittenkin vai sekoittiko alkoholi-huumes miehen mielen, mutta kotiini ja petiini sen kuitenkin vein. Yöllä sylikkäin höpösteltiin pitkät pätkät kaikenlaista elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja niin se jäi sitten vielä toiseksikin päiväksi minun seuraani.
Se olikin sitten astetta raffimpaa menoa ja meininkiä, se kuuluisa toinen päivä, ja kun lopulta talutin sitä kotiini nukkumaan humalaansa pois, se vaan toisteli olkapäätä vasten nojatessaan kuinka mä oon niin mielettömän kiva ja ihana ja miten voi olla. Nii-in, miten voikaan olla, kyllähän mä tiedän olevani vallottavan hurmaavan järjettömän mainio silloin kun datapankin namikat on oikeassa asennossa ja joku sykkivän tasainen biitti pitää mielen niin nopeassa liikkeessä että välillä itsekin itseäni ällistytän. Minä olen niitä ihmisiä, jotka voivat liikuttua omista sanoistaan kyyneliin saakka, nauraa omille jutuilleen pitkään ja hartaasti, keksiä ratkaisun kaikkiin ongelmiin siinä silmän räpäyksessä, ja samalla katsella itseään ironisen pilkkaavasti jostakin vähän kauempaa. Niin kuin jotakin toimintasankaria tai marionettia. Silloin suorastaan hekumoin omassa ihanuudessani laskeutuakseni vain jossain vaiheessa sitten sitäkin syvempään murheen sorakuoppaan, jossa edellisen persoonan tilalle on vaihtunut harmaan vakava pelokas arkajalka itkua tuhertamaan ja ranteitaan avamaan.
Koska olen minä sekin ihminen joskus, eikä sen ihmisen mukaan kukaan söpöläinen lähde eikä jää, se ihminen kierii omissa liemissään päivät pitkät yksinäiset, eikä se mielestään ole ihanaa nähnytkään. Tai ehkä nähnyt juuri ja juuri jossakin kaukana, ikkunalasin takana siellä, missä muu maailma elää mutta minne ei helpolla mukaan pääse. Tästä valloittavasta kahtiajaosta yritinkin Punaiselle puhua, ja kyllä se kuunteli, sen kanssa on nimittäin hyvin helppo puhua kaikenlaisesta Tärkeästä ja Vähemmän Tärkeästä. Kun se on niin ihastuttavan vikkelä ja nopea, ei juuri mikään vie tehokkaammin multa jalkoja alta kun älykäs mieli yhdistyneenä nokkelaan puhetapaan. Ihminen kun voi olla mitä vain mutta ei tyhmä, sillä tyhmyyttä en lähelläni kestä, eikä kaipaamaani älykkyyttä heijasta mikään varmemmin ja suorempaa kuin vivahteikas kielitaju.
Rakkauden sijaan nyt ehkä haluaisinkin tästä ihmisestä itselleni Ystävän, sellaisen, joka innostuu oivaltavista sanavalinnoista ja oluttuopeista. Jonka kanssa voisi juoda viskiä ja istua puistonpenkillä lukemassa pornonovelleja. Joka ajattelisi minua huomatessaan jonkun juuri sellaisen asian, mistä arvelisi minun ilahtuvan ja joka sitten olisikin juuri se sellainen asia. Joku pieni, tiedättehän, postikortti tai hieno otsikko, erikoisen värinen matkalaukku, lippalakki tai matkamuisto menneisyydestä. Sellaisen ystävän mentävä aukko olisi olemassa, ja minä niin kovin mielelläni täyttäisin sen aukon tällä punatukkaisellani.
Se tosin heräsi tältä retkeltä niin tajuttomaan darraan esimerkiksi lattialle oksentamisen merkeissä, ettei se välttämättä hetkeen tahdo olla tekemisissä. Itse taas tuhosin tilini ohuen saldon lopullisesti tällä seikkailureissulla, etten ennen palkkapäivää taida viitsiä muutoinkaan edes puhua kenellekään. Istun vain pimeässä kodissa verhot kiinni teekuppi kädessä ja odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti