Ryyppääminen katkeaa nyt tähän. En sitten jaksanutkaan sitä puuhaa kun parisen viikkoa, en ihan sitäkään koska aivan joka päivä en vetänyt vinttii pimeeks pönttöö sekasin tajua kankaalle ja aivoja narikkaan, mitä näitä nyt on. Saa silti riittää, nyt aloitan uuden elämän. Sellaisen, joka ei pidä sisällään kaljaa. Eikä kyllä muutakaan alkoholia, ei tipan tippaa. Sisällään se saa pitää muita päihteitä, pakkokin varmasti on, ja salaattia ja hedelmiä ja pitkiä romaaneja, ja joitakin kävelyretkiä. Todellinen uusi, terve, ihana elämä.
Samalla lopetan myös tämän niheilyn mielenterveyteni kanssa, sitä voi murehtia taas lisää sitten kun jokin depressiokausi iskee pahasti päälle. Kyllä se sieltä tulee, eli eihän mun tarvi sitä ajatuksillani tehdä tykö. Oon ennenkin sen sanonu, että näitä kahelivaivoja ylläpitää helposti ite niin kovalla voimalla, että jää hullunlailla (hihi) luuppaamaan sitä omaa ongelmaansa. Että voi voi kun masentaa, voi voi kun oon hullu, voi voi kun oon läski ruma tyhmä vajaa ällöttävä paska, painumpa tuonne partsille itseeni vähän murhaamaan. Ei kai mitään hyvää voi seurata siitä, että puhuu itselleen tuollaisia asioita päivästä toiseen, sipisee korvat täyteen roskaa omasta alemmuudestaan ja heikkoudestaan, täyttää ajatukset kestosyötöllä syytöksillä ja piiskan iskuilla. Ja miksi? Minkä ihmeen takia? Mitä helvettiä sillä saavuttaa? Jossei kerran ole mitään hyvää sanottavaa niin parempi olla hiljaa tai ainakin kuuntelematta itseensä. Ei ole vastenmielisempää itsekorostuksen tapaa kun jatkuva itsesyytös ja mollaaminen.
Meinaan meikä on ihan hyvä. Hyvä ja kiva. Ja tästä lähin kepeä kun taivaan pikkupikkulintu. Enkä uhraa ajatustakaan sille, että oon jatkuvasti silti niin onneton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti