En palannut arkeen vieläkään, edellisen tekstin jälkeen lähdin vain noin ihan uteliaisuuttani tarkastamaan mitä lähikapakissa tapahtuu. No eihän siellä tapahtunu mitään, mutta jäin silti lueskelemaan kirjaa sinne kera oluitten ja humalaisten äänien, ja äkkiä mulla olikin pöytä täynnä nuoria kolleja hyrisemässä ja parveilemassa ja mä aattelin että oho miten tässä näin kävi. Suurempi mysteeri on kuitenkin vielä se, että miten lopulta päädyin yhden puolitutun kyypparin petiin aamulla nussittavaksi (sillä oli kaikenlaista vinkeetä mielessä, tavallaan oli kovinkin hauskaa ja tavallaan vähän hävettää, silleen se menee välillä näitten yhden yön tähtien kanssa). Sieltä luimin korvat punasena kotia.
No tuon jälkeen aattelin, että nyt tulee stoppi, mutta sitten Naapuri laittoikin viestiä että houkuttaisiko joku luonnonhelmaan hipsiminen, sellainen mukava hipi-hipi-himmailu joka sisältäisi jonkun kivan salkullisen olutta ja kartsan tupakkaa, ja kyllähän se minua houkutti. Unohduin sen ja sen kavereitten seuraan pariksi päiväksi niin, että luonnonhelmasta loikattiin kapakin kautta juomaan kahvia kossulla aamupalaksi ja hakemaan loivareita puistojuopottelua varten keskipäivällä, ja ku Naapuri sit kysy että lähenkö kattoon yhen leffan sen luo niin mä aattelin että totta kai, enkai mä tässä tilassa voi yksin kotiakaan mennä, siinähän sekois pää. Ja niin siinä sitten kävi että hupsis havahduin sen lakanoista lopulta pilvessä ja alasti käsivarret pitkin mun kroppaa moneen kertaan koskettuna ja tutkittuna. Se sano mulle yöllä että sen olis tehny mieli panna mua jo sillon kun ensimmäistä kertaa tavatiin, ja mä en osaa päättää että onko toi kovinkin romanttista, kiihottavaa vai ihan vitun tyhmästi sanottu, muttei sillä kai sit ollu sinänsä väliä koska kiipesin joka tapauksessa sen päälle eteen ja alle ihan omaehtosesti vapaatahtosesti useemmankin kerran.
Ja kävin vielä aamullakin hoideltavana, saakeli tällanen lomailuhan vie ihmisen ihan mukanaan.
Naapuria mun nyt onkin nyt sitten vähän ikävä, mut koska se lähti kaupungista pois niin mä pidän radiohiljaisuutta kunnes se itse ottaa yhteyttä. Jos ottaa. Ei miehistä ikinänsä tiedä, joskus kiinnostus lopahtaa tasan laukeamisen hetkellä, ja jos niin käy niin roikkuminenhan on ihan turhaa. Ja kai mun täytyy elää sen kanssa, että mä oon jo Iso ja Aikuinen ja Itsellinen Ihminen, ja mun vaan pitää kestää se että myös muut ihmiset on vastaavia määreitä täynnä, eikä kukaan toistansa voi mielitekoihinsa pakottaa vastaamaan.
Olo on jokatapauksessa kevyt ja innostunut, ja jos mä vaan voisin tällain ryypätä päivästä toiseen liikkuen juhlista, tunnelmista ja ihmisistä toiseen jatkuvalla syötöllä, eikä mun ikinä tarviis palata johonkin hiljaseen asuntooni valmistelemaan töitä tai muita Vakavia Asioita, niin mikäs mun olis ollessa. Ettei päihteet muka oo ratkaisu, ainakin elämisen tuskan nää ratkasee helvetin tehokkaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti