Tilanne on auki ja levällään. Käytiin Heilan kanssa tapauksen jälkeen tuoreeltaan juttelemassa kahvilassa bussilinjan toisessa päässä (Heila ei voi jutella kotona, se ahdistaa). Onhan tämä ero ollut pinnalla, sen nyt myöntää kumpikin, ja onhan tässä muitakin asioita kun mun "oho jäin kiinni housut kintuissa toisen miehen alta" -tempaukseni. Ei kai se toisten paneminen noin ikään kun kiellettyä ole ollukaan, mutta ei sitä toisen naamaan tarpeen ole ollu hieroa. Ja yhteisten kavereitten paneminenhan se kanssa on vähän sillä älä viiti -listalla. Eli eroamiseenhan sitten päädyttiin tietenkin.
Vai päädyttiinkö.
Nyt nimittäin minä oon päivät töissä ja Heila jumii kotona, minä oon illat kotona jolloin Heila joko a)jumittaa kotona lueskellen tai ollen koneella tai b)lähtee kapakkaan vetään perseet. Hmm. Välillä istuskellaan sohvalla vierekkäin, halitaankin, saatetaan nukkua sylikkäin ja jutustella ah niin kiinnostavista jokapäiväisistä asioista, kuten että mitä sitä söisi tai mitä joku jossain sanoi teki miten oli. Sen sijaan konkreettisista asioista, kun esimerkiksi erilleen muuttamisesta tai tilanteen jonkinsorttisesta balansoimisesta tai käsittelystä ei vaihdeta sanaakaan.
Ja mä en jaksa. Mä en jaksa aina olla se, jonka pitää jotenkin päättää kaikki ja tehdä kaikki, ja pahimmillaan helvetti järkätäkin kaikki uusia asuntoja ja muutoja myöten. Joten mä nyt sitten vaan oon, käyn töissä ja kattelen telkkaria, ja olen passiivinen. Ehkä se Heila jossain vaiheessa saa aikaseksi käsitellä tilannetta joko yksikseen ja tulla johonkin tulokseen, tai puhua tästä mun kanssa niin, että saadaan ilmaan lopun aikojen suunnitelmia. Ehkä mä jossain vaiheessa jaksan sitten kuitenkin. Ehkä taivaalta tipahtaa asteroidi juuri meidän kaupungin päälle ja koko asian pohtiminen käy tätä myöten turhaksi.
Olo on yllättävän kevyt. Mun on ihan hyvä olla. Ei mulla ole kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti