Paniikkia puskee. Aivan kaiken allensa syövää pakokauhua, huutavaa repivää kynsivää ahdistusta, joka ei mene pois mene pois mene nyt helvetti pois kun mä luhistun tämän alle jollet nyt jo mene. Oon syöny rauhottaviani ykskakskolmeviis en minä tiedä mutta tarpeeks niin, että olo on toki rauhallinen ja pystyn ikään kuin toimimaan, mutta ahdistus ei ota vain talttuakseen silti vaan mä tunnen kuinka se liikkuu rintalastan alla, koska siinä kohdassa on sen pesä, kyllä ahdistujat sen tietänee kuinka se siinä tarraa kiinni johonkin syvälle ja litistää mun henkitorven ruokatorven koko hela vitun hoidon, ja saa haukkoon henkee ja oksentamaan ja kyyneleet on täysin jossain tuolla kallonpohjan perukalla lukossa pikku paketissa, vaikka voi nekin tulla, eilenkin aloin itkeä kauapan pakastealtaan vieressä. Piti mennä pois, se siitä ruuan ostamisesta, en vaan pysynyt ku siellä on ihmisiä ja liikaa tavaroita ja mistä helvetistä sitä olis edes tietyy mitä haluua, kun ei halua mitään mutta kun ei halua myöskään ei mitään.
Ja mä mietin kun tätä epämäärästä ahistuspaskaa on taas ollu jo pitkään ilmassa, vaikka väliin on mahtunu miellyttävä loma ja kaikki, ja ehkä se loma olikin vaan lomaa omasta elämästä osittain, että onko se nyt pakko sitten jo taas käydä jonku Herr eller Frau Tohtooriksen luona sanomassa että kaikki ei nyt oo ihan hyvin, tai että jos tää on se hyvin miten asioittenkin pitäs olla, niin mää oon sitten vaan jotenkin viallinen koska kohta en enää kestä. Mitä mä en kestä? Itteeni elämääni yhteiskuntaa maailmaa, en oo ajatuksissani niin pitkällä, koska kaikki on tiukoilla solmuilla jossakin, ja ainoo mitä mulla takoo päässä on pakene pakene pakene, joku paha on jotenkin jossakin ihan mun vieressä hengittää niskaan ja mun täytyis päästä sitä pakoon jollakin tavalla. Ja mun pakoreitit kiertyy ikävästi mutta perinteisesti tietynlaisten syö pääs eli päätäpä toi elämäs -kelailuiden ympärille
Oonko taas tulossa hulluxi? Viimeksi kun olin niin sehän se olikin rattoisaa, mut kun emmä jaksa enkä haluu enkä mä ennen kaikkea usko, että kukaan vois auttaa. Mutta kun en mä yksinkään näytä pärjäävän tämän sekasen sisäsotkuni kanssa. Nimittäin täysin sisäinen sotku tää on, ei tämä ole kenenkään muun syy eikä edes välillisesti jonkun tai joidenkin aiheuttama, tai jostain tapahtumasta johtuva. Voi luoja kun oliskin niin kaikki olis niin kovin helppoa koska syy ja seuraus. Mä en ole mikää Rinsessa joka itkeä tuhertaa kun joku ei tekstaa tai ota yhtyettä ja sitten vaikka viiltelis vähän kinttuunsa ku tuntuu tiätteks niin pahalta, kun on niin kauheen turha kaikilee eikä kukaan välitä nyyh sitä on niin yhdentekevä. Vaikka paskanko oikeus mulla tosin mitään tollastakaan on arvostella, vittuuko sillekään sitten voi jos on uliseva muissa roikkuja luonteeltaan, ehkä mun just pitäski olla enemmän sellanen eikä tällanen Suuri Pärjääjä, jolla ei koskaan mene huonosti ennen kun ollaan viimein selkä taas seinää vasten hirttonaru kourassa.
Nyt taitaa olla vähän vaikeet ajat käynnissä. Dear Eki, onx kaikilla tällästä? Oonx normaali? Ps. kuva olis kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti