Mä rikon nyt yhden mun ainoosta sydämestä.
Mä en ees tajua sitä, mä en oo ikinä tajunnu sitä ja siks mä kai itken aina niin paljon mennyttä. Miettikää kuin pahalta tuntuu, että ei tunne ajallaan eikä paikallaan oikeita ja paikalleen kuuluvia tunteita. Mikä mä oon, joku hyypiö, vajaa julma ja tehty jäästä, miks mä teen vaikka tajuan mitä muista tuntuu. Tai et tuntuunko muista pahalta vai eikö niistä tunnu miltään, mitä ihmiset aattelee, miten mulla ei oo mitään tajua muitten tunteista, vai onko mulla sitä liikaakin? Tunteeko ihmiset jotakin, vai fuulaako ne vaan kokoajan? Osaako ne paremmin elää sitä, mitä ne kuvittelee muittten tuntevan, kertokaa mistä helvetistä on kysymys, missä ihmisyys on?
Mä jänistin niin, että juon viinii vieläkin yksin kotona, koska en haluu mitenkään nähdä itteeni. Mun on varmaaan pakko juoda sitä viinipullon jämää siihen asti, että sammun ja alottaa aamulla uuden pullon etsimisen.
Mun sydän ei oo varmaan ees olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti