Siinä se kysymys on yksinkertaisuudessaan. Mitä? Mitä mitä mitä? Mitä on tehtävä? Minä en tiiä. Kepeys vaihtui taas raskauteen, hyvä mieli murheelliseen, huolettomuus huoliin ja taivaanrannan synkkeneviin pilviin.
Sillä nyt minulla on viimein ikävä, ja se ikävä näykkii kantapäistä jo toista viikkoa, se ei hellitä pieniä teräviä hampaitaan akillesjänteestä. Pitää kiinni, ryömii pitkin ihoa ja pesiytyy jonnekin rintalastan seutuville. Siellä tunteet kuulema asuvat, siellä ainakin painaa ja takoo välillä hullunlailla, ikävä ja pelko ja mikä nyt milloinkin. Siellä tuntui joku risahtavan rikki kun kävin entisessä kodissa Heilan luona, siinä kodissa joka oli meidän yhteinen ja jossa se asuu nyt yksin, ja jossa se ei ole jaksanut muuttaa mitään minun lähtöni jälkee. Yksinäinen kissanpeti kuin autiotalo tien poskessa televisiopöydän alla. Sattui niin, että itkin hiljaa keittiössä leipää leikatessa, ettei tehdä tästä nyt numeroa, ja pyyhin kyyneliä paidanhihaan niin kuin pentunakin tehtiin. Kaikki tuntui niin väärältä, väärinkäsitykseltä, typerältä erheeltä. Mutta voisiko sitä poiskaan pyyhkiä?
Ja niinpä minä en taaskaan tiedä mitä tehdä. Mikä on oikein, mitä minä haluan. Miksi minä en tiedä mitä minä haluan, miksi huoli ja ahdistus painaa teinpä sitten mitä tahansa. Antakaa minulle merkki, kertokaa mikä on oikein, viitoittakaa tie joka vie mielenrauhaan ja armollisuuteen, niin minä seuraan. Vai tempoisinko sittenkin vastaan, huomaisinko merkkejä vaikka niitä pamautettaisiin kassillinen suoraan syliin, kaasuttaisinko tienviittojen ohi väärään suuntaan tähyillen.
Yksin vai yhdessä. Ei tule tästä elämästä ehyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti