Kävin toisessa kaupungissa retkellä, oli jotenkin jännittävän erikoista. Mun olo oli vapaa, ja mä juttelin ihan vapautuneesti kaikkien kolmen mun läheisen kanssa joita näin, ja kun aamulla istuttiin J:n kanssa olusella sen lähikapakassa, mä aattelin (ja sanoin ääneenkin), että en mä voi olla kovin huono ihminen kun mulla on niin mahtavia ystäviä. Jonkinlainen peilihän se on, omat ystävät, joku niissä on vetäny puoleensa ja sen vetovoiman täytyy olla ainakin joiltain osinsa molemminpuolista, koska muuten ystävyys kuihtuisi pois ja jäisi jonnekin hyvän päivän moikkailun tasolle.
Mulla on ollu siitä asti tosi hyvä mieli. Äsken riemun puuskassa pyysin sitä punatukkasta poikaa jonnekin mun kanssa. Tiedättehän, mitä näitä nyt on, pihalle ulos hengaan oleileen katteleen käveleen, no treffeille vähän niinkun noin. Ja se lähtee! Ei nyt ehkä treffimielessä, tai en minä tiiä, mutta joka tapauksessa sekin haluaa nähdä, jakaa ajastaan jonkun palasen mun kanssa jossakin, ja se on tällä hetkellä ihan riittävää. Katson mitä tästä tulee, ja toivon lujaa että siinä vaiheessa kun raahaan sen jonnekin kanssani, niin mulla on joku tällanen hyvä kausi meneillään niin, etten vaan jännitä pelkää riko koko asetelmaa alkuunsa jo. Se olis tympeetä, mä haluaisin niin kovasti olla kesän keveällä mielellä tuulella, temmata itseni ja muutkin pulppuilemaan kaupungin sykkeeseen. Jos vielä joskus keksisi, miten jaksamisen, energian ja kaikenlaisen miellyttävän voisi säilöä itseensä niin, ettei se aina ammennu tyhjiin, niin mulla olis elämän valttikortit ihan tässä tassujen ulottuvilla.
"Mennäks meille testaan akustiikkaa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti