Mun vatsassa kiertää pakokauhu. Se on kiertäny monta päivää jo, paniikin poikanen, pieni vielä aivan pentu lapsipuoli itämässä kasvamassa täyteen kokoonsa, hyi hitto. Yritän abortoida sen, nitistää alkuunsa, en kuuntele sitä en anna sille huomiota en, en vahingossakaan ja sitten huomaankin vain hoivanneeni sitä koko päivän, tärisseeni sen painon alla sen edessä, ei ole paikkaa minne paeta, voi luoja sentään minne voisin mennä, minne minä voin mennä, miten pääsen pakoon jotakin mikä on minussa itsessäni, minusta lähtöisin, minun ruokkimaani kasvattamaani kokoon taittelemaani, omaa tekoani?
Miksi mä oon tällainen, miksen oo joku toinen ja toisenlainen ja ehkä vähän reippaampikin voisin olla. Mietin monesti Heilan kanssa, että mitenkähän muut ihmiset oikein jaksaa päivästä toiseen, että millasta mahtaa olla jos ei koko ajan ahdista tai että mitä on ne sellaset ihan tavalliset päivät ja ihan hyvä ok kohtuullinen olotila, mitä se on. Ei me kumpikaan tiedetty, sellanen tuntuu ihan joltakin ihmemaalta vaikkei sentään paratiisilta niin joltakin niityltä nyt kumminkin.
Sain Punaisen ihanaisen söpöläisen viereeni taas yhdeksi yöksi, luin sille aamulla kolumneja ja kerroin mun päiväkirjoista ja jouluista ja töistä ja asioista, ja se silitti mun hiuksia ja kertoi, että kaikki menee ihan hyvin, ihan hyvin menee kaikki, ihan hyvin. Sitten oli mun vuoro lohduttaa sitä. Krapulassa se menee niin, on hyvä olla jonkun vieressä ja tarvitsee vähän paijaamista ja hellimistä ja pehmeitä käsiä pitämässä todellisuuden reunat kasassa mutta samalla venyvinä. Sen vieressä oli niin hyvä olla, mä en päästä sitä elämästäni ikinä pois vaan paketoin ja liisteröin sen itseeni ja elämääni peruuttamattomasti kiinni. Liian harvoin liian vähän tapaa ihmisiä jotka on omia, jotka vaan on suoraan ja heti ja kyseenalaistamattomasti itseä varten, joten jos sellaisen tapaa, on sitä vaalittava ja selitettävä sille toisellekin että tajuuksä hei miten harvinaista tämä on, tajuuksä. Kyllä mä sille selitin, ehkä se tajuskin, ainakin mä nyt jo uskallan välillä ajatella sen olevan olemassa senkin jälkeen, kun mun ovi painuu kiinni ja syksy kuljettaa kummankin omille teilleen.
Talvi on edessä. Pitkän pitkä, pimeä ja kylmä, loppuja ja alkuja ja epävarmuutta. Selviänkö siitä hengissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti