Punaraidalliset villasukat lämmittää, jalkaterissä tuntuu mukavan pehmeältä ja koko kroppa valuu pitkin vihreitä lakanoita syvemmälle ja syvemmälle rypyt siloittavaan pumpuliin, josta ei oikeastaan viitsisi palata liian kirkkaisiin valoihin ja väreihin, vaikkei näin loppusyksystä kai liikaa kirkkautta ole missään kun kaikki kietoutuu hämärään ja pimeään eikä ääriviivoja ole. Haluaisin upottautua villapaidan sisälle, mielellään jonkun toisen villapaidan, tuntea ihoani vasten jonkun toisen lämpöisen ihon ja varastoida sitä lämpöä sisälleni niin paljon, ettei jatkuvasti palelisi luita ja ytimiä myöten kuten sanonta kuuluu.
On niin kylmä.
Samalla kun haluan olla kotona villojen sisällä, en voi sietää kotiani enkä paikoillaan olemista, milli milliltä vartaloni hiipii lähemmäs ulko-ovea ja sitten olenkin jo pihalla taas vaikkei se kannata. Tai en minä tiedä mikä kannattaa ja mikä ei, kun joka paikka tuntuu kuitenkin niin väärältä jollei päätään turruta paksun sankan sumukerroksen alle. Minä itse tunnun niin väärältä, niin vääränlaiselta ja vieraalta, ja samalla kipeän tutulta tutkitulta nähdyltä jo, so last season.
Ei taas oikein suju. Uuvuttaa. En jaksaisi olla jaksamatta, en jaksaisi olla kiukkuinen ja kärttyinen ja hermostunut, en jaksaisi olla tyytymätön ja levoton ja jotakin suurempaa, uudempaa, ihmeellisempää odottava. Ainako vain tätä samaa rataa ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki yhdessä kulkien.
Ehkä laitan peiton alle majan itselleni ja kissoille, tulen sieltä vasta kun seuraava ylämäki alkaa. Vai onko se alamäki se parempi vaihe. Ylämäki-alamäki. Kumpaa haluan: kiivetä kivirekenä vuoren huipulle vai lasketella alaspäin kohti pohjaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti