Jotain uutta, jotain vanhaa

Mieliala on kohentunut aimo harppauksin. En enää edes muista, millaista oli syksyllä ja mikä ihme silloin saattoi itkettää joka päivä, en todellakaan muista että olisin ollut ahdistunut mutta tiedän sen monien jättämieni tekstuaalisten vihjeiden perusteella. Tämä yllättää minut joka kerta, miten voi olla että muistan itsestäni ja omasta elämästäni lopulta niin kovin vähän -- paikkoja, tapahtumia, ohi vilahtavia välähdyksiä minusta ja muista jossain jotenkin, mutta hyvin vähän muistoja tunteista, fiiliksistä ja oivalluksista. Ehkä todellakin olen niin irti tunnetasostani, että suunnistan itsessäni ilman kompassia tai karttaa enkä saa punottua reiteistäni näkyviä teitä.

Nyt kun voin paremmin ja elämä on taas voimakkaampaa ja värikkäämpää, jaksan olla myös armollisempi ja hyväksyvämpi sekä itselleni että muille. Tänään on 40 päivä alkoholitta, taidan jatkaa vielä ensi vuodenkin puolelle, ehkä se tekee hyvää ja säästää minut kevään masennukselta, ja jos ei muuta niin onhan se ainakin jotain uutta. Ja jos alkaa janottaa, niin sitten juon, en jaksa pingottaa ja koettaa säädellä elämääni, olen niin suunnitelmaton ja järjestelemätön ettei pinnani kestä pitkään enkä tiedä haluanko edes kehittää sitä aluetta itsessäni ainakaan juuri nyt. Olkoon sitten kärsimätöntä ja nopeatempoista.

Jotkut asiat ovat jo kaukana takana mutta toiset ne vaan pysyy, eilen baarissa K:n ja sen veljen kanssa jaksoin ihmetellä itsekseni miten aina vaan ja aina uudestaan minä hukun niihin silmiin ja miten joka kerta kun se vain käveleekin samaan tilaan minun kanssani tunnen minä tulleeni kotiin. Sydän laulaa ja hyrisee, minun on lämmin olla, kun se vain on siinä vieressä on minulla kaikki ja kaiken jälkeenkin tunnen ylisepursuavaa hellyyttä sitä kohtaan. Olen avuton tämän rakkauden edessä koska se on niin kaikenkattava ja anteeksiantava, tee mitä vain minä olen tässä minä en jätä sinua koskaan. Ei kai muuta voi tehdä, kulukoon aika ja tehköön taikojaan, ehkä tämä joskus loppuu ja olenhan minä saanut vähennettyä sen näkemistä (mikä muuten tekee kipeää, kaihertaa ja painaa etten ole sen vieressä, haluaisin nähdä sitä joka päivä joka hetki jakaa kaiken sen kanssa mutta minkäs teet kun ei niin ei, eikö, sanokaa että olen oikeassa ja että näin on toimittava, hiljaa vierottauduttava unohdettava päästettävä irti vaikka kuinka kipeää tekisikin, sanokaa että joskus sitten on helpompaa ja suupielissä leikkii surumielinen hymynkare muistojen pyöriessä päässä, sanokaa että tästäkin tulee yksi niistä tunteista jotka unohdan ja joita koetan jäljittää tekstimarkkeerausten perusteella, sillä tällä hetkellä tämä on edelleen vahvin tunne jota olen ehkä ikinä tuntenut) ja olkoon tässäkin armoa mukana, päivä kerrallaan ilman suunnitelmaa huomisesta.

Ja silti toivon niin lujaa kuin vain kehtaan kaiken tyynen luovuttaneen pintani alla että jospa, voi jospa, voi kiltti maailma taivas jumala universumi, minä en mitään muuta en ikinä en koskaan enää jos vain. How sad is that.