K saattaa mut illalla kotiin päinvastaiseen suuntaan kuin minne itse on menossa, ei oo kiire ei tässä mitään, pysähdytään tupakalle puistoon ja kadulle ja rapun eteen niin että ilta pitkittyy, jutellaan illan kokemuksista ja se kertoo puhuneensa läheistensä kanssa avanneensa solmujaan, viimeinkin se kai oivaltaa mikä helpotus on olla rehellinen, kuinka helppoa oikeastaan on kun sanoo asiat suoraan.
Jos kohta kaikki meistä eivät usko sittenkään sanoja, tässä olen ja jumitan ja ihmettelen, minä en saattele kotiin koskaan ketään enkä ainakaan vain kavereita, en ainakaan yöllä väärään suuntaan poispäin kodista ja pedistä ja villasukista jotka odottaa lattialla mytyssä että pukisin ne jalkaan, pitää neuloa varmaan uudet ja lisää ja hanskatkin. Yhtenä syksynä istuin päivittäin koulun jälkeen tuntitolkulla sängyllä ja neuloin neulomasta päästyäni tumppuja ja sukkia enkä ajatellut mitään koskaan. Kun istun linja-autossa tai junassa haluan vain katsella ikkunasta ulos ja olla ajattelematta mitään yhtään mitään, liikkuva kulkupeli tuo turvallisen vaihtoehdottoman olon jossa ei tarvitse eikä voi eikä saa, enkä halua rikkoa sitä lohdullisuutta edes lukemalla, tuijotan vain vaihtuvia maisemia ihmisiä taloja autoja ja tunnen loputonta haikeutta ja surua kaiken puolesta.
Linja-autojen ja rakkauden
perässä voi juosta
tai odottaa
seuraavaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti