Kahdeksastoista päivä juomatta. Onko se paljon vai vähän? Aika tuntuu liikkuvan niin hitaasti ja tympeästi, ettei yhdessäkään päivässä ole mitään värejä ja pintaan nousevat ilonhetket jäävät väkinäisen lyhyiksi purskahduksiksi joista ei ole kantamaan seuraavaan päivään saakka, joka aamu sama savotta sama tyhjyys sama merkityksettömyys edessä. Ei minulla ole paha olla mutta ei ole hyväkään, on juuri sellainen rasittavan hiertävä kymmenen kuppia kahvia silti haukottelen mikään ei mua kiinnosta -olo. Eikä odotushorisontissa ole mitään.
Oman lisänsä tuo edelleen silmäluomien takana väijyvät kyyneleet ja mielenliikutus kun vain erehdynkin ajattelemaan K:a. Syötin sille psilosybiiniä ja se teki taikojaan, mies on silminnähden paremmassa kunnossa ja se paniikinomaisen ahdistuksen vyyhti purkautui pois jonkun positiivisemman ja elämänuskoisemman otteen tieltä. Kaikki tämä on hyvä ja toivon asioiden viimein järjestyvän, masennuksen viimein höllentävän otettaan siitä ihmisestä, toivon kaikkea hyvää ja kaunista. Ei niin salaa toivon tietenkin myös, että jospa se viimein, jos se nyt viimein havahtuisi minun olemassaolooni, jospa se viimein näkisi mitä sillä tässä olisi, ja tällaisen toivominen on niin kauheaa takapakkia koko tässä elämässäni että itken sitäkin, itken heikkouttani ja typerää sydäntäni joka ei lakkaa odottamasta toivomasta kestämästä kärsimästä.
Kun Tavallinen Mies painautuu minuun ottaa syliin työntyy sisään ajattelen K:n käsiä, ja toivon niin sydäntäsärkevän lujaa että ne olisivatkin sen kädet jotka kulkevat vartalollani ja sen suu joka hamuaa kaulaa niskaa huulia, haluaisin painaa pääni sen olkaa vasten ottaa kädestä kiinni ja kertoa kuinka sitä rakastan aina vaan niin lujaa että huimaa, yksi sana niin olen sinun vaikka ikuisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani, eihän niitä voi Tavalliselle kertoa ei tietenkään ja niinpä olen kovin yksin ajatuksieni kanssa enkä saa itseäni aina täysillä pakotettua mukaan, en saa sanottua sille niitä helliä sanoja joita se tarvitsisi ja ansaitsisikin, vaikenen kun se kertoo kuinka se minusta tykkää kuinka se minua haluaa, vaikenen ja käännän sängyssä selän. Taidan olla idiootti ja hukata mahdollisuuteni onneen jumittamalla tragediaani tunnista päivästä vuodesta toiseen.
Kahdeksastoista päivä juomatta. Huomenna voi jo olla paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti