Eilen aloin miettiä että yks kerrallaan kaikki kuolee pois mun elämästä jos oikein vanhaksi elän, ja elin sitten mihin ikään tahansa niin oma kuoleminen pitää ainakin sietää ja kestää, tuskin se äkkiseltään kivuttomasti yllätyksenä tulee vaan jonakin riuduttavana ja puuduttavana ja uuvuttavana katalana tautina. Miks mä tämmösiä taas mietin, se mielen kurina ja murina yrittää uhkaavasti nostattaa ahdistuneita tuskastuneita aaltoja pintaan. Ja niin hyvin kun meni silloin kun meni, joskus, kai, onkohan siitä jo pitkäkin aika, minne aika vilahtaa ja miksi jonakin aamuna sitä vaan herää onnettomana eikä saa sitä peittoa päivä(viikkokuukausivuosi)kausiin päältään pois vaikka kuinka potkii ja ulisee. Uli-uli uijuijui.
Kämmpiksellä tuli bänät sen epästabiilin tyttöystävän kanssa, suhde oli kiero ja kimurantti ja kaksinaismoralistinen, enkä ole pahoillani mokoman päättymisestä, mutta oleellisempaa on Kämppiksen pahoillaan olo ja kurjalta tuntuu katsoa kun toinen kärsii. On kamalaa tulla jätetyksi, ja vaikkei se jättävänkään osa aina kovin herkullinen pulla kahvitassiin kastettavaksi ole niin tutumpi ja ennalta päätetty pulla sentään kuitenkin toisin kuin jätetyn kouraan jäänyt kylmä kova luu. Ei ole ihmissuhteet helppoja ja se suru mitä niiden kanssa kokee on kyllä niin karmaisevan kivuliasta, etten tiedä olisiko sittenkin parempi ilman. Viime yönkin itkeä tihuuttelin taas tuntikaupalla K:n takia, en voi sille mitään että jo pelkkä ajatus siitä miehestä viiltää sydäntä syvältä aina vaan vaikka mitenkä on, en pysty valehtelemaan itselleni ja sydän haluaa mitä haluaa, miten kliseistä ja miten typerryttävän totta.
Ja sitten suurin osa ihmisistä taas ei pääse koskaan kovin syvälle ihon alle, ne vaan hipaisee ja koskettaa ohi mennessään, joskus hyvin tärkeälläkin tavalla ja merkittävän tuntuisesti, mutta muutama hetki myöhemmin ovat vain muistoja, katoavat kepeäsi takavasemmalle. Vähän kuin työkaveri, jonka kanssa jakaa työpaikan vuosia, puhuu joka arkipäivä käy lounaalla lähtee kaljabaariin töitten jälkeen pui sitä pui tätä ja kun työsuhde päättyy on hetken tyhjä olo että mitä häh ja sitten se vain unohtuu. Tulee uudet työkaverit ja uudet kaljabaarit ja vaikka olisikin kiva että se vanhakin olisi siinä, niin ei se varsinaisesti särje mistään, se poislähtö.
Tavallinen Mies on tätä suurinta osaa ja minun sydämeni on ehkä teflonia, kovaa ja heijastavaa ja naarmuuntuneena huono lämpiämään, polttaa vaan karrelle ja rumaksi ja paskaksi kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti