Istun sohvalla ja itken, itkettää että itkettää ja tunnen hellyyttä itseäni kohtaan, voi minua, voi minua poloista parkaa. Näytän siltä ketulta joka istuu ja itkee ja jolla on korvat lysyssä ja pieni murheellinen ilme kuonollaan pää riipuksissa hartiat matalalla, voi minua voi. Pidän pientä uikuttavaa ääntä välillä, itku vyöryy niin isona sisältä ettei se hiljaa tule. Itkemisen ääni on hassu, itkemisen rytmi samoiten, jotenkin ryppäissä se tulee ulinan kanssa, velloo tuolla taustalla mahassa ja silmien takana, päätähän tässä alkaa särkeä eikä mikään helpotu vaikka kuinka huutaisi. Mikään ei helpotu. En minä enää toivo kuin että tämä loppuisi, pakkohan sen on joskus loppua, onhan, vaikka maailma on pullollaan vuosikausia vuosikymmeniä koko elämän kestäneitä kaipauksia ja rakkauksia niin ei kai sitä nyt kuitenkaan itse voi kuulua samaan kerhoon. Mä en vaan tiiä miten näiltä klubi-illallisilta pääsee pois. Voi hyvänen aika.
Syötin K:lle älläsdeetä kun toivoin että se laukaisisi jonkun lukon sen sisällä, mutta reseptorinsahan se on tukkinut mielialannostajillaan niin, että parhaimmat vaikutukset blokkaantuvat pois. No, ei siinä kokeilussa mitään menettänytkään, olihan se ehkä yrittämisen arvoista. Itse tunsin empatiaa ja sympatiaa jokaista kohtaan, voi ihmisparat miten kauhea paikka maailma onkaan suurimmalle osalle ja silti se elämä on ainutkertainen oma ja soma ja kallisarvoinen. Ainoa laatuaan. Minä olen tässä ja tällainen eikä ole ketään joka olisi niin kuin minä. Yksinäistä. Miksi ei ole ketään joka sen ainutlaatuisuuden näkisi. Miksi minä en kelpaa (sieltä se itku taas tulee, sykäyksissä, ähinää ja uikutusta ja kuumia kyyneleitä jotka vierivät nenää ja suuhun ja saavat olon tuntumaan vielä tukalammalta, jotkut kai näyttää nätiltä itkiessään mutta minä en ole niitä, punainen ja sotkuinen pallura pakko pitää päästä kiinni ehkä se auttaa) ja miten ihmeessä tämän saa loppumaan. Lopu jo ole kiltti anna minun olla päästä minut pahasta. Jo riittää sanoi Aake Kallialakin kun piisamit popsivat laiturin toistamiseen, eikö mikään mene kohtuudella.
Syön rauhoittavan kun en muutakaan osaa, pitää töihinkin lähteä parin tunnin päästä, kai se kylmällä vedellä tämäkin sotku saadaan tasaantumaan ja elämä taas rullaamaan, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. On ihan kerta kaikkiaan kamalaa kerrankin tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja jäädä siihen jumiin kun se halu ei poistu vaikka tietää, ettei sitä saa tyydytettyä, että ei vain saa sitä mitä haluaa, ei vaikka mitenkä tässä itkee ja anelee ja toivoo ja pyytää. Hitto vie kun ei se itku siltikään vaan ota loppuakseen (sieltä se taas tulee, nykäyksin ja pyrskähdyksin ja nenäkin on jo tukossa). Miksei tämä jo lopu apua auttakaa minä en jaksa.
Alan kallistua sille kannalle, että tämän toden totta on rangaistus kaikista pahoista teoistani. Rauhoittava vaikuttaa jo, tarkastelen itseäni etäältä kun en kestä omissa nahoissanikaan olla. Pelottaa että kissa puraisee sormesta. Missään ei ole turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti