Mä en tiedä onko tää paras aika ja paikka sanoa tätä ja mä mietin että älä pliis älä sano sitä mitä mä arvaan sun sanovan mutta mä rakastan sua. Kabuum. Siitä on aikaa kun joku on viimeksi sanonut noin, äitiä ei nyt näihin laskuihin oteta mukaan, ja mä sanon että voi ei ja oon sille rehellinen taas kerran, mä en pysty vastaan näihin tunteisiin koska K, koska se vitun K aina vaan ja se ymmärtää, ottaa syliin ja sanoo ettei se pakota mua mihinkään eikä vaadi mitään mutta haluaa että mä tiedän ja mä hyydyn siihen syliin, jään vielä yhdeksi yöksi kun en jaksa lähteä poiskaan lämpimästä.
Ja mun on niin vitun vaikee sanoa mitä mä haluan ja sisäistää, että elämä jatkuu kuluu venyy vanuu tässä juuri tällä hetkellä vaikka mä jumittaisin lopun ikäni saamatta jäänyttä Suurta Tarinaani, mä en oo nähny K:a viikkoon ja mitä kauemmin menisi niin sitä kauemmas se varmasti mun mielestä lähtisi, katoaisi pois ja haalistuisi jonnekin.
Mitä jos vaan antaisin periksi, muuttaisin Tavallisen Miehen elämään ja painaisin oven kiinni perässäni, riisuisin kengät takit palttoonnapit, asettuisin taloksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti