On sillälailla vaikeaa etten oikein ymmärrä millälailla. Minä selitän, kirjaan ylös: kun luen kirjaa, jossa joku rakastaa toista, auttaa tukee ymmärtää kuuntelee, alan itkeä. Kun luen kolumnin kumppanuudesta, alan itkeä. Kun vietän päivän K:n kanssa ja tulen illalla kotiin, alan itkeä. Sänkyyn mennessäni ja unta odotellessani alan itkeä. Tässä istuessani alan itkeä ja kyyneleet ovat pienen mielenliikutuksen takana ihan koko ajan odottamassa eikä mielialani ole kai edes säännöllisen surullinen, ne kyyneleet vain ovat siellä ja valuvat poskille vähäisimmästäkin merkistä, minä en voi käsitellä katsoa lukea ajatella koskettaa tuntea yhtään mitään ilman että kaikki kiertyy oman pettymykseni ympärille ja purkautuu itkuna. Kaikki tuntuu liippaavan liian läheltä. Eikä se itku lopu, ei auta itkeä itkemästä päästyään kun sama itku jatkuu kuitenkin uudelleen tauon jälkeen, nämä kyyneleet ovat valuneet viime syksystä lähtien tai jo keväästä varmaan, ensimmäisestä torjunnasta alkaen ja ne eivät lakkaa vaikka tästä ei tule mitään romanttista suhdetta kai nyt jossain vaiheessa sen jo tajusit. Miksi en tajua miksi jumalauta en tajua ja lopeta tätä, eiväthän ne kyyneleet voi loppua ennen kuin tarinan antaa loppua.
Yritän kaivautua ongelman ytimeen ja miettiä miten tämän ratkaisisi, minä olen asioiden ratkoja ja kuntoonlaittaja ja hyvä juuri siinä, olen realistinen toimeenpanija ja pystyn erittelemään tilanteeni pala kerrallaan ja senkin takia tämä on niin tavattoman outoa, ei ole minun tapaistani jäädä näin pahasti kiipeliin. Enkä pääse tässä muihin tuloksiin kuin välien katkaisemiseen, en löydä sitä ulospääsyä iltaisista kyynelmeristä niin että ystävyys säilyisi mielenrauhan ohella, että pystyisin ylipäätään ystävyyteen. Joko tai. Sydän huutaa vastaan lujaa, ensinnäkin K on elämäni ainutlaatuisin tapaus, täysin vertaansa vailla oleva kohtaaminen, jotain niin minua että siitä luopuminen tuntuu fyysisenä tuskana oman rajaan sahaamisena. Toisenakin K:n on aina kaikki hylännyt viimeistään siinä vaiheessa kun se alkaa päästä hiljalleen jaloilleen saada elämäänsä raiteilleen asioita järjestykseen, minä en halua olla niin kuin ne muut ja väistyä takavasemmalle nyt kun masennus aivan oikeasti todellakin hellittää happi kulkee on tilaa hengittää. Tuntuu inhottavalta ajatella olevansa sellainen ihminen joka tässä vaiheessa lähtisi läiskimään. Tähän väliin järki kertoo ettei sellaista sopivaa aikaa moisille teoille tietenkään ole olemassakaan, mitä minä kuvittelen, että tulee muka joku hetki pim jolloin valokyltit syttyvät ja fanfaarit soivat ja koko maailma huutaa että nyt, nyt kannat vastuun omasta hyvinvoinnistasi ole hyvä anna mennä. Sellaista odotellessa vuodet vierivät ja katastrofi lähenee vääjäämättä ja järki muistuttaa, että vaikka hän olisi minulle ainoa maailmassa en minä ole sitä hänelle, tässä odottamalla jumittamalla petaan itselleni vain petiä lattialle, ei tule koskaan kutsua sänkyyn ja viereen ja lopulta sinne petiin kipuaa joku muu, sitäkö haluan olla vierestä katsomassa ja sekö on sitten helpompi kohta repäistä itsensä irti.
En tiedä olenko elämässäni ikinä kaivannut niin kipeästi neuvoja ja apua kuin nyt. Vertaistukea, jotain mihin suhteuttaa ja peilata tätä tunnemyräkkää, kompassia jonka avulla suunnistaa, tienviittaa valomerkkiä mitä vaan lippusalkoa jonka ottaa kiintopisteeksi jotain potkua persuksille että selviän ja tietäisin mitä tehdä, ja että saisin voimaa myös tehdä sellaiset ratkaisut jotka auttaisivat minua, mielenlujuutta ja sinnikkyyttä jolla selvitä ja jonkun viisaan gurun kertomaan onko se sydän vai järki jota pitikään kuunnella. Haluaisin jonkun kertomaan omasta kokemuksestaan, Suuresta Rakkaudesta, Pettymyksestä ja Selviämisestä, haluaisin tietää olenko yksittäinen hullu vai onko muitakin, jotka ovat kokeneet näin syväluotaavan rajun yksipuolisen rakkauden. Haluaisin tietää onko tähän kompromisseja, vai onko tosiaan niin, että ainoa ratkaisu on se epämiellyttävä vastenmielinen kauhea lopullinen: poissa silmistä ei ehkä ole poissa sydämestä mutta ainakin vapautus päivittäisestä kärsimyksestä.
29. päivä alkoholitta, missä se onni ja autuus ja helpompi elämä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti