Levottomuus vaivaa. Käperryn Tavallisen Miehen kainaloon mutten pysy siinä varttia, puoltatuntia kauempaa kun jo tahdon kauemmas, johonkin muualle ja pihalle ja ehkä toiseen kaupunkiin olemaan itsekseni tai näkemään K:a ja sinne päästyäni minulla onkin jo ikävä eikä sielläkään ole hyvä. Missään ei tunnu olevan hyvä ja levottomuuteni on paisunut juuri sellaiseksi jahkaavaksi päättömäksi olemiseksi mitä inhoan: en saa otetta mistään enkä pysty suunnittelemaan tekemisiäni muutamaa tuntia pidemmälle kun en uskalla tehdä minkäänlaisia päätöksiä. On loma ja minun pitäisi levätä. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä.
En tiedä mitä oikein kaipaan jatkuvasti, mitä ajan takaa niin ettei mihinkään voi pysähtyä ja olen sentään tätä koettanut pohtia jo vuosia. Onko se se Rakkaus, sitäkö jahtaan ja haluan, onko se Raha jotta voisin kokea taloudellista turvallisuutta ja riippumattomuutta ja kuvittelenko että jommankumma kautta tulisi se Onni joka tuntuu pakenevan aina vain kauemmas ja monimutkaisempien polkujen taakse tai joka tuntuu olevan aina niin kovin riippuvainen jostain muusta kuin minusta. Raha sattumasta, onnenkantamoisesta, olosuhteista sillä oma onnensa seppyyteen voi uskoa vain sellaiset ihmiset jotka ovat syntyneet se kuuluisa kultalusikka kourassa, vain sellainen ihminen joka on saanut nauttia turvallisesta etuoikeutettuudesta ja vakaasta elämästä voi olla niin itsekäs ja naiivi, että kuvittelee ihmisillä olevan samat mahdollisuudet ja luulee oman asemansa olevan oman kovan työn tulosta mars siitä köyhä mettään marjoja poimimaan ei täällä minun veromarkalla makoilla. Rakkaus, noh, se nyt varsinkin on itsestä riippumatonta koska Rakkaus jota metsästän on romanttista, eroottista, välittävää haluavaa kantavaa rakkautta toiseen ihmiseen ja sen on oltava molemminpuolista jotta siitä mihinkään olisi, ja tämä molemminpuolisuus ja toisen ihmisen kaipuu on sellainen juttu mitä ei omin sepäntarvikkein eikä kätösin ratkaista, se on täysin riippuvaista muista ja sattumasta kai sitten sekin.
Enkä minä tiedä miksi nyt kun olisi tuo TM niin minä en saa sydäntäni siihen rakastumaan, en tiedä mikä puuttuu kun sen kanssa on edelleen niin hyvä ja helppo ja lämmin olla, mitä muuta pitäisi miksi se ei riitä. Ehkä koen että elämä junnaa aina vain paikoillaan ja se suurin muutos tässä matkalla on ollut tajunnan vievä rakastuminen K:on ja muisto sellaisesta tunteesta jättää varjoonsa kaiken muun niin, etten pääse tässä tahmassani rämpimään eteenpäin.
Vaikka niin olisi tehtävä. Ei ole järkeä ottaa askelia taaksepäin, nyt kun maailma on kaikin tavoin muutenkin sekaisin olisi syytä lähteä ja ottaa riskejä ja jollei muuta niin itkeä ainakin jotakin uusia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti