Tavallinen Mies tsättäilee menemään joka päivä. Mitä töissä, mitä vapaalla, mitä siellä mitä täällä. Keskustelu lipuu hienovaraisen kaksimieliseksi ja petiinsähän se minut vie kunhan vain saavun kaupunkiin. Pienessä hiprakassa kysyin josko tulisinkin pari päivää sovittua aikaisemmin, meinaa mennä työmatka-aikataulut muuten niin kiharaisiksi että tapaamisesta olisi tullut joko liian nopea hätäinen kalja tai kaksi ja moi moi vaan, tai joku outo saman tien sänkyyn ja siitä jo junaan -seikkailu. Nyt menen sinne yöksi, on aikaa olla ja katsoa.
En tiedä onko tämä hyvä idea. Kaikki on ihan hauskaa ja kepeää ja onhan se kiva vähän lämmitellä jotakuta, saada seksiä ja lohdutusta ja syleilyitä ja suudelmia, mutta onko tämä sittenkään oikein ja tuleeko tässä vaan motattua toista kuonoon ja sotkettua omia synapseja, onko mitään pointtia lähteä kepeillen kokeilemaan jotakin sellaista josta ei kepeää kokeilua enempää ole tulossa? Pitääkö kaikesta olla aina johonkin enempään, pitääkö aina olla jokin vahva tunne johonkin suuntaan jotta voi olla sinut itsensä kanssa ja rehellinen ja rento, pitääkö olla voimakas seksuaalinen halu tai vetovoima, entä jos ei ole mitään? Paitsi se kiltteys joka kiehtoo, uteloittaa, tekee mieli kurkistaa syvemmälle, kokeilla ja testata, kietoutua johonkin hyvään ja kunnolliseen.
Kun mä en itse ole niin kovin kunnollinen. Tai mä yritän kyllä, kyllä minä vuosi vuodelta olen parempi versio itsestäni ja kasvava ja kehittyvä, en minä enää käytä ja kuluta ihmisiä niin kuin tein vielä kymmenen vuotta sitten, kauhea miten julma ja välinpitämätön ja sekaisin ja ilkeä ja aika paha tapaus se tyyppi oli, ei ihme että tunteettomana jääprinsessana pitävät joissain piireissä vieläkin. Kaikki nämä tunteikkaat kokemukset omassa elämässä ovat lisänneet ymmärtämystä ja selkärankaa niin, että paremmin ja paremmin tajuan, ja siis aidosti voimakkaasti todellakin tajuan myös toisten ihmisten olevan ihmisiä tunteineen ja kokemuksineen, jokaisen sisällä on kokonainen maailma eikä sitä maailmaa saa mennä potkimaan paskasilla kengillä noin vain radaltaan. Mitä lie aikuistumista, mutta sekä omille että toisten tunteille on avoimempi ja armollisempi.
Arveluttaa siis, että sorkin tässä joko itsessäni tai Tavallisessa Miehessä jotain, jonka olisi parempi antaa vain olla. Mähän olen rakastunut jo ja ihan kiinni toisessa ihmisessä, onko se nyt sitten reilu lähtökohta. Toisaalta pääsenkö siitä rakkaudesta eroon ja irti jos en koskaan edes kokeile jotakin toista ihmistä, jollen edes yritä avata itseäni uusille tuttavuuksille. Eihän niitä Suuria Rakkauksia kävele vastaan joka päivä, ei niitä välttämättä tule kohdalle enää yhtäkään ei sitä kukaan minulle voi luvata ei taata, ei kai sen tarvitse tarkoittaa yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymistä ja selibaattia ja onnettomia iltoja.
Mitä siis pelkään on se, että hyväksikäytän tässä toista ihmistä, haen siitä lohtua ja samalla toivon K:n hokaavan tilanteen ja olevan mustasukkainen ja haluan kai sitten että siihen sattuu, että siitäkin tuntuisi pahalta. Tällainen kelmi se minä olen. Todennäköisempäähän on, että vatvon asioita ennenaikaisesti ihan suotta, ei se K mitään näe kun ei ennenkään ole nähnyt, ja ei se Tavallinen Mies kiltteydestään huolimatta mikään poikanen ole, se luultavasti ajattelee tästä ihan samoin kuin minä että kevät hei jes vähän jotain säpinää mikä jottei.
Vielä kun Naapurin saisi tähän sotkuun sorkkimaan. Kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti