Elämä on seesteistä ja jees, lauhaa ja jep. Mä keskityn töihin ja touhuiluihin, eikä mulla oo aikaa edes itkeskellä kun vasta korkeintaan pään painuessa tyynyyn, mutten mä anna sen häiritä. Rinta rottingilla jne., tätä onnen kaarnalaivaani ei mitkään myräkät nyt saa keikuttaa nurin. Ei edes se, että meinasin saada ensimmäistä kertaa elämässäni turpaan ja lujaa meinasinkin, kun menin baarissa tapahtuneen tappelun väliin. Minun maailmassani ei potkita maassa maakaavaa, ei tartuta nyrkkiin missään tilanteessa, eikä varsinkaan katsota vierestä hiljaa jos joku niin tekee. Monenlaisia asioita voin olla, mutta hiljainen ei ole niistä yksi.
Vee kömpi petiini ja syliini lauantaiyön pimeiksi tunneiksi, lähibaarin ihana charmantti harmaahiuksinen herra kehuu aina silmiäni ja kertoo, että on ihastunut minuun, minulla pyörähtää sukat jalassa ja jopa hetken häivähdyksen verran mietin, voisinko tosissani saada jotakin viriämään minun ja harmaan herran välille, eihän meillä ikäeroakaan ole kuin 26 vuotta, eihän se nyt ole ikä eikä mikään. Äitiini ikäeroa on suunnilleen saman verran, ja taidampa olla samaa ikäluokkaa herrahenkilön lasten kanssa. Saahan sitä haaveilla. K koettaa olla mulle kiva ja yrittää pyytää paikkoihin, minä en sille vastaa koska tajuathan sä että ei tästä romanttista rakkaussuhdetta tuu ja selvähän se, ei tule ei, mutta se ei taida tajuta että ei tule ystävyyssuhdettakaan, ei tule mitään. Mihinkään ei ole kadonnut se oivallus, että se olen minä joka saa kuonoon, minä joka itken, minä jonka sydän särkyy vääjäämättä, minä joka en jaa sitä jonkun muun kanssa, minä joka haluan niin paljon, etten voi tyytyä murusiin. Ole mun muruseni, haniseni, pupuseni.
Joten tällasta tää on. Helmikuu on jo, ehkä mä selviin onnenmantrojeni kanssa tästä keväästä pahemmitta potemisitta, ehkä mä oon tasanen ja tyytyväinen, ehkä mikään ei oo mitään. Tai päinvastoin, tänä vuonna kaikki on vaan ihanaa ja vähän perverssiä kanssa joohan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti