Kääntelen sitä huolten mattoa huolellisesti puolelta toiselle, pesen ja hinkutan saadakseni esiin eriväriset raidat ja kuviot kunnes pesuvesien huuhtouduttua sieltä paljastuu paljaana se perimmäisin pelko: naurunalaiseksi joutuminen, kasvojen menettäminen. Onko näin, että siinä se on puhtaimmillaan? Että minä pelkään luottaa ja heittäytyä, koska pelkään paitsi saavani siipeeni niin etenkin joutuvani naurettavan asemaan, että jos minä täysillä rakastan ja luotan ja nautin ja olen onnellinen ja sitten paljastuukin että toinen on vain leikkinyt, niin minähän siinä olen sitten se narri.
Sillä tämä kai siellä taustalla tuijottaa: pelkään paljastaa herkkiä paikkojani, koska pelkään ettei toinen välitä, ja pelkään ettei toinen nauti minusta yhtä paljon kuin minä toisesta. Mietin homomiesten kanssa naimisiin menneitä naisia ja elostelijoiden kanssa suhteissa olleita, eikö pahin tunne ole tunne vedätyksestä miksen minä huomannut ja se, ettei huomaa, sehän liittyy luottamukseen. Luottamisessa on kyse uskon hypystä, eihän mikään takaa että toinen ei tee pahaa tai että toinen käy läpi samoja tunteita kuin itse, on vain luotettava, otettava annettuna se rakkaus ja nautinto ja hyvä, että minullekin kuuluu tämä hyvä, ja jos sellaisesta tulee tipautetuksi niin olonsa tuntee läpikotaisin hölmöksi, häväistyksi ja ilkutuksi, nimenomaan ilkutuksi ja pilkatuksi, ivatuksi nauretuksi.
Tässäkö se on se perimmäinen pelkoni? Että minulle nauretaan? Että sormella osoitetaan hei kaikki katsokaa tuota, katsokaa miten typerä se on?
Palaa monenlaiset koulukiusaamismuistot mieleen.
Pidetään hauskaa ja dokataan vaan
pelataan korttia munasillaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti