Eikä kaikki silti ole helppoa: epävarmuus ja pelot nakertavat reunojani eivätkä päästä kädestä irti, se olkapäällä istuva kuiskii kuinka ruma olen kuinka kauhea maha minulla on kuinka kukaan voisi minua haluta kuinka muka, ja välillä sen sanat tuntuvat ihan järkeenkäyviltä ja uppoan pitkiin monimutkaisiis ajatusketjuihin kuinka K ei oikeasti ei kuitenkaan, vaan jotenkin säälistä tai kohteliaisuudesta, ja kun se ei kosketa minua tulkitsen tämän vihjeeksi oikeasta totuudesta, siitä, kuinka ruma ja inhottava kehoni on, kuinka minä en voi kelvata.
Tämä tuntuu niin loputtomalta savotalta tämä päänsisäinen sota omaa kehoa vastaan. Se ei ole koskaan ollut kelpaava vaikka kuvista olisi katsonut mikä vain bambi takaisin, aina on ollu liikaa tai liian vähän, aina peilistä on näkynyt roikkuvaa pömpöttävää kiristävää puristavaa ja aina muilla on ollut paremmin. Hiljainen sota häiritsee kaikkea elämää, se saa kesken seksin kaiken tuntumaan ällöttävältä ja väärältä koska minä olen ällöttävä ja väärä, se saa sanat teräviksi ja kyynärpäät koviksi ja olettaa aina ja kaikkialla kaikkien näkevän miten ruma ja inhottava olen, pelkäämään torjuntaa ja satuttavia sanoja ja etsimään piilomerkityksiä kaikesta sanotusta.
Ja tästä on niin vaikea puhua ääneen koska tämä on niin typerää, omasta mahastani navastani puhumisen sijaan vaikenen asiaa kuoliaaksi mutta käytän samalla tunteja päivästäni päänsisäiseen navankaiveluun kuitenkin. Murehdin elämäntapojani vaikka samaan aikaan todellisuudessa menen nukkumaan ennen kymmentä, käyn hikiliikkumassa tunteja viikossa, poljen ja kuljen ja syön monipuolisesti mutta liikaa ja väärin ja miksen onnistu, miksi tämä on muille helppoa ja minulle se vaikea pala, miksi minun kehoni on taipuva pehmeyteen ja pömppöyteen ja miksi minä sain ne liikakilot korkojen kera mieltä sairastaessani, miksi en tehnyt sitä ja tätä ja tuota toisin, miksi ja miksi.
Nämä ovat niitä taisteluita, joita monien silmien takana käydään. Muiden kohdalla se tuntuu tarpeettomalta, omalla kohdalla ansaitulta vääjäämättömältä pakolta. Miten voin ikinä rentoutua toisen syliin ja rakkauteen, jos en saa rauhaa ja armoa itselleni, lupaa nauttia itsestäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti