Sieppasi

Luen kirjan loppuun ja saamistaan kehuista suitsutuksista oopperoista sovituksista huolimatta se ei minua kosketa, lipuu ohi ja ainoa hetki jolloin tunnen mielenkiintoa kirjaa kohtaan on surun jähmettämän naisen halu ajaa kirveellä kaikki läheltään pois. Sen minä tajuan ja siitä haluaisin lukea kirjan.

Autoin K:a asiassa joka poiki nopeasti toisen asian joka kaikella todennäköisyydellä poikii kolmannen joka on poikasista paras ja kaunein, palkintopallille ja ruusuke rintaan markkinoiden mallikkaimalle, kahvia ja hurraahuutoja ja konfetteja sataa taivaan täydeltä niin kuin penkkaripäivänä karamelleja autokulkueen sankareilta. Nyt järjestyy kaikki tiptop siistiksi pinoon ja loppuu puute murhe kurjuus. Ja kun laitan K:lle viestin ja saan tietää että se on Rouvaa avustamassa teknisissä asioissa tulen järjenvastaisesti vihaiseksi, minua suututtaa ja sieppaa ja otsa vääntyy kurttuun, kirjan sivut kääntyilevät nopeammin ja nopeammin ja loppuu ja tartun uuteen, mikä minua tässä nyt riepoo? Miksi tunnen oloni loukatuksi normaalista kanssakäymisestä pitkän sisäisen kaamosajan jälkeen, tiedänhän minä että minun alkuunpanemaani avustamaani kätilöimääni tämä palaaminen ihmisten pariin on. En minä odottanut aplodeja enkä kukkaseppelettä, kiitosta varmasti ja varmasti kiitoksen saankin, juhlatkin pidetään ja kaikki muuttuu paremmaksi ja silti istun kotona murjottamassa ja ärtymys kasvaa sivu sivun perään täysin holtittomaksi järjettömäksi selittämättömäksi raivoksi. Olen kiukkuinen että K on jossain ihmisten parissa jotka eivät ole minä, itsearmoitetusti minä joka K:n elämää tässä olen remontoinut asuttavaan kuntoon.

Siinä se kai siis on, ehkä halusin mitalin ja diplomin ja sen kukkaseppeleen sittenkin. Ehkä odotin viimein rakkaudentunnustusta. Ehkä loputonta kehujen vesiputousta, korvaamattomuutta ja elinikäistä kiitollisuudenvelkaa. Jonkinlaista yksinoikeutta nauttia K:sta. Ihminen on kummallinen epeli. Kun matka omaan itseen on näin polveileva piiloleikki en näe syytä kiinnostua avaruudesta.