Pölyistä paskaa

Ja sitten kaikki kääntyy taas ympäri ja illalla vituttaa yöllä vituttaa aamulla vituttaa koko ajan kolottaa aivoissa mietteissä pääkopan lietteissä perkele paiskaan eteisen oven kiinni ja poljen lujaa töihin aamukuudelta, ja jo silloin on kaduilla kaikenlaista tallaajaa eikä tässä kaupungissa autot väistä ketään, pölypilvet leijailevat ja tukkivat silmät korvat nenät suut eikä auta vaikka kuinka aivastaisi.

Peilistä katsoo joku kauhea ja ruma ja liian, ja muistan kuinka Kirjailija totesi ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia K:on koska olen läski ja tyhmä huora – se siitä turha juosta perässä vonkaamassa ei onnistu ei koskaan. Ei auta vaikka hikoilen salilla aamut illat tanssissa uimassa jumpassa pumppaamassa, tämä liian ei poistu ja peilissä on aina vain se, joka ei kelpaa eikä käy, ei tätä voi kukaan rakastaa (ei ainakaan se jota itse rakastaa).

Olen vuosia yrittänyt lopettaa ne loputtomat solvaukset ja huudot ja moitteet joita pääni sisällä kaikuu päivästä toiseen, mutta ehkei niitä saa loppumaan koska ne ovat totta. Tällaisena olen liian enkä siksi käy, eikä tästä siksi tule mitään. Minua ei voi haluta. K ei voi haluta minua. Suotta kuvittelen mitään muuta.

Salilla hikoilen ja temmon ja inhoan niitä peilejä jotka näyttävät kuinka kelpaamaton olen vaikka miten yritän olla jotakin muuta.