Selaan paniikissa avoimia työpaikkoja (taas) ja mietin lähtöä (taas) ja stressaan (taas) ja olen ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Minä en ole muuttunut mihinkään ehkä ikinä. Minä en saa tehtyä mitään ehkä ikinä.
Elämä tuntuu ansalta. Ei sen tarvitsisi tuntua, voisi tehdä ihan mitä vaan. Voi kun saisi tehtyä jotain ihan mitä vaan.
Talvi ahdistaa ihan perkeleesti. En oikein jaksaisi olla yksin ja haluaisin tukea ja apua, sellaisen läheisen ihmissuhteen missä nojautua toista vasten vastavuoroisesti, sillä tavalla pysytellä pystyssä pää pinnalla. Mun haaveet on taas näitä toisiin ihmisiin aina liittyviä, mistä saisi sitä voimaa olla niin riippumaton että jaksaisi yksinäistä elämäänsä eikä jumittaisi juttujaan 24/7.
Realiteettitsekkaukseni on horjunut uuden vuosikymmeneni vuosina. Epäilen itseäni jatkuvasti enkä oikein luota kehenkään enkä mihinkään. Saisipa jonkun positiivisen ja kantavan kokemuksen, ettei jatkuvasti tätä kyräilyä ja epäluuloa. Vaikeahan on olla, jos ei mitään usko eikä ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti