Vajaavirtaa

Räntä lentää, voi  kuinka räntä lentääkään. Ulkona on suojasää, sisällä on kylmä, kaiken päällä on likainen harmaus. En ymmärrä, miten kukaan voi nauttia keväästä. Haluaisin tehdä jotain mutten keksi mitään mitä haluaisin tehdä. Lukea, katsoa, kävellä, uida, saunoa, mennä näyttelyyn, nähdä kavereita, syödä, kaikki tuntuu epämiellyttävältä eikä jaksa herättää sanan alkukaikua pidemmälle etenevää mielenkiintoa jolla solmia itsensä innostuksen tai jos nyt edes jaksamisen säikeillä potentiaaliseen tekemiseen kiinni. Kaikki on niin yhdentekevää.

TM herättää haikeuden tunteita. Ei tarvetta saada toista takaisin mutta haikeutta ja surua omasta onnettomasta elämästä, ehkä pienen soimaamisen helähdyksenkin värähtelemään että mikset pitänyt hyvästä kiinni ja heittäytynyt kokeilemaan, surua se toi tullessaan tälläkin tavalla niin mikä esti kokeilemasta olisiko enemmänkin voinut saada vaikka suruja olisi lopulta saattanut sieltäkin ropsahtaa? Suruja siellä, suruja täällä, suruja kesällä ja talvisäällä. Mutta täälläkin moneen kertaan sen puin ja puljasin mikä TM:n kanssa klikkasi. En saanut sitä klikkia ratkottua ajoissa joten tässä sitä sitten ollaan. Yritän jättää pidemmälle menevät miettimiset sikseen, antaa ajatusten lipua itseni läpi niihin suuremmin tarraamatta ja joskus tuntuu että onnistun siinä liiankin hyvin sillä ajatukset lipuvat ohi jälkiä jättämättä saamatta minussa aikaan mitään. Kaikki on niin yhdentekevää.

Kauranen kirjoitti, että naiselle kauneus on tärkeämpää kuin älykkyys, koska miehen on helpompaa katsella kuin ajatella. Ajatus palaa mieleeni, kun kämppis selaa tinderiä ja valinnat tehdään sekunnissa eikä edes toiveena oikeastaan ole löytää sieltä mitään eikä ketään vaan vain kulutella aikaa joka venyy ja vanuu ja ei pidä sisällään mitään. Lisäisin kauneuden rinnalle vaatimuksen sopivasta mukautuvaisuudesta ja miellyttävyydestä, monesti miehet tykkäävät kun pääsevät selittämään ja kertomaan ja osoittamaan älyä miehekkyyttä oivallisuuttaan, ja nainen vieressä sanoo ooh ja edes leikkii innostuvaa. Hölmöimpiinkin miehisyyden osoituksiin olisi osattava osoittaa ihailua ja siten heijastettava miehelle arvostusta ja kiinnostusta ja saada hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Jos joku nainen jonkinlainen tuittupää onkin, niin pääasia että on söpö tuittupää, sellainen on kiva panna taskuun ja esitellä muille meidän kipakkana emäntänä, sopivasti hallittavaksi kutistettuna eräänlaisena kuriositeettina, matkamuistona tai eksoottisena eläimenä, kattokaas poijjaat mitä retkiltäni löysin ja mukaani kesytin.

Sanomattakin on selvä, että olen huono näissä leikeissä. Haluaisin leikkiä jotain ihan muita juttuja joissa jutellaan ja kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita muustakin kuin omasta, jossa jaetaan ja annetaan tilaa ja vastavuoroisuutta ja hengitetään samaan rytmiin. Näitä leikkikavereita ei usein ole näköpiirissä, ja kanssaihmisten todistusten perusteella minulta uupuu taito sopivaan kepeyteen, sinä olet liian sitä ja liian tätä, se on iskostettu mieleeni jo pienestä pitäen. Olen liian, liikaa, liiallinen ja ole nyt pehmeämpi, joustavampia, kiltimpi ja mukautuvaisempi ja vähän hiljempaakin voisit olla. Tinderiä tuskin tulen kokeilemaan, se vaatisi jo teknologistenkin valmiuksien parantamista ja niinpä ajatus lipuu ohitse yhtenä niistä yhdentekevistä serkuksistaan. Miksi vaivautua mukaan kun jo lapsena jätettiin piirileikeistä pois ja valittiin viimeisenä pesäpallojoukkueisiin? Miksi lähteä mukaan kun ei paria kuvaselausta pidemmälle jaksa edes kämppiksen tinderöintiä seurata? Taas kerran kiinnostus lopahtaa ennen kuin alkaakaan.

En oikein saisi näin käpertyä ja eristää itseäni maailmalta, mutta kun en saa sanaa suustani ja liian synkkiä ovat ne päässäni kiertävät puheenaiheet kahvipöytään kannettavaksi, niin kenen tahansa tapaaminen tuntuu vähäiset energianrippeeni syövältä ponnistukselta vailla positiivisia lopputulemia. Siirrän varmuuden vuoksi puhelimenkin vähän kauemmas pöydänkulmalle vaikka selvää on ettei kukaan minulle soita. Olenkohan hyvää kyytiä matkalla erakoituneeksi kissanaiseksi jonka elinpiiri lopulta kaventuu makuuhuoneen ja kaupan välille kun mihinkään ei ole mielenkiintoa mennä vaikkei sitä mielenkiintoa ole kotonakaan olla.

Miten saisi innostuttua jostain, ei sen väliä edes mistä. Olen ravannut kapakat ja museot ja tapahtumat ja lenkit ja saunat ja festivaalitkin, olen kävellyt katuja illalla aamulla öisin ja päivällä, lähtenyt tuttujen ja tuntemattomien mukaan pyörinyt puistoissa ja asunnoissa, joutomailla ja takapihoilla, lukenut kirjoja matkustanutkin ja jutunjuurta kehitellyt, keskusteluja availlut ja avauksiin tarttunut, kuunnellut musiikkia tehnyt käsitöitä piirrellyt ja tanssinut, eikä mikään oikein tahdo saada sitä innostusta kuitenkaan heräämään, tyhjin käsin jään rannalle ruikuttamaan ja lopulta pakotan itseäni menemään ja osallistumaan edes vähäsen edes johonkin, kun pelkään että sinne kotiini jos hautaudun on todellinen hauta piirun verran lähempänä.

Olisin kaikesta tästä murheellisempi, jollen olisi valvonut paria vuorokautta, ollut syömättä ja päättänyt jo aamulla maistaa rauhoittavan jotta päivän yhdentekevyys kulkisi ohi vain siivenkärjillään hipaisten ilman jokailtaista itkemistä. Siihenkin väsyy, saa pään kipeäksi ja silmäluomet turvoksiin eikä se mukanaan mitään helpotusta tuo.

Ei auta voimajooga
Ei auta sorkkarauta
Ei auta ruoho eikä aerobic