Lista huolista

Asioita joista olen huolissani tänään ovat muun muassa seuraavat, ei-hierarkkisessa tai muussakaan tärkeysjärjestyksessä olevat jutut:

Alzheimerin tauti. Mitä, jos kroppa toimii mutta mieli alkaa tipahdella matkaan. Myös dementia huolettaa ja toisaalta MS-tautien kaltaiset kehon tuhoavat mutta ajattelun säästävät taudit ja näiden kaikkien yhdistävä tekijä on pelko oman hallinta- ja kontrollikyvyn menettämisestä, muiden armoille joutumisesta. Entä, jos eutanasia ei ole mahdollista vielä vuosikymmeniin, entä jos joudun kokemaan nöyryyttävän vanhuuden ja entä jos itsemurhaan ei ole olemassa helppoja keinoja vielä silloinkaan (jos siihen nyt koskaan on, uskon elämänhalun olevan jotakin sellaista joka puree lujaa kantapäästä vielä silloinkin kun varsinaista janoa ei enää koe, hengissäpysymisvietti on uskoakseni lopulta tajuttoman luja).

Että K jättää minut. Että se kyllästyy, rakastuu toiseen, väsyy minuun, löytää paremman. Että en riitä, en kelpaa, en ole tarpeeksi. Näille laduille laskettelemaan läksiessäni muistan myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea mustasukkaisuutta sen entisistä kumppaneista. En niin, etteikö kumppaneita olisi saanut olla vaan pikemminkin pelkona vertailusta, kaikki ne ovat kuitenkin kauniita ja ihania ja helpompia ja mukavampia kuin minä, enkä aikani näillä suksilla sivakoituani keksi enää yhtään asiaa joka minussa voisi olla rakastamisen väärti.

Hulluus. Entä jos olenkin masentunut/paranoidi/bipolaarinen/uupunut/sekaisin kuin seinäkello, entä jos minussa on jotakin ihan vääjäämättömästi pielessä enkä enää jossain vaiheessa osaa pukea normaaliuiden naamiota kasvoille vaan pimahdan keskellä arkista aherrusta ja menetän autonomiani, joudun edunvalvonnan ja lääkäreiden ja kasvottoman viranomaisrattaiston hampaisiin tuusannuuskaksi jauhettavaksi.

Työt. En taida osata mitään sellaista, mistä välittäisin kovinkaan kummoisesti, enkä keksi mitään sellaista, mistä välittäisin tai mitä haluaisin ja mitä voisin koettaa tehdä työkseni. Tämä linkittyy osittain listan edelliseen kohtaan sillä pelkään, että en ole todellisuudessa edes työkykyinen vaan minun pitäisi olla jossain huoneissa piirtelemässä mielialakarttoja paperille. Tähän liittyy myös ahdistavan puristava pelko loppuelämästä joka on ahdistusta päivästä toiseen, että en koskaan onnistu olemaan muuta kuin surullinen arkeni äärellä.

Maha. Jospa kaikki sisäelimeni vetelevät viimeisiään ja minulla on rasvamaksa ja diabetes ja orastava sydän- ja verisuonitautien kirjo joka on seurausta epäterveellisistä elämäntavoista ja nuorempana harrastetusta holtittomasta dokailusta joka palaa vainoamaan ja kostamaan vaikka nykyään istun lähinnä kotona sohvalla ykköskalja kädessä. Ja jospa tämä on harhaa ja dokaankin yhä kuin pulsu-petteri vailla käsitystä kulutuksestani ja kaikki liikkumiseni ja muu onkin itsekusetusta, peiteväriä oikeiden karvojeni päälle?

Kissat. Pelkään, että ne elävät vielä vuosikymmeniä ja pelkään, että ne kuolevat kohta. Samalla murehdin raavittua tapettia, K:n allergiaa (ja linkitän sen tämän listan toiseen kohtaan), nousevaa vuokraa, laiskuuttani leikittäjänä, astmaa ja keuhkoahtaumaa sekä parempien kissannappuloiden hintatasoa.

Jouko Turkka antoi näyttelijöille ohjenuoraksi, että ihmistä aina kusettaa panettaa paskattaa tai muuten kehollisesti hiertää jokin jossakin. Kehoani hieroo sisältä päin vääntävä kääntävä oksettavan huoli ja ahdistus, ja jos ei muuta niin naururyppyjen sijaan silmäkulmistani löytää jo nyt hienoiset huoliuurteiden alkiot.